Mitkä meidän ”kuurojen” ongelmat ovat?
Ensiksi mitkä ne eivät ole. Meillä ei ole ongelmia jokapäiväisessä elämässä eikä omissa askareissa. Muutamia esimerkkejä. Vanhat kotimaiset elokuvat ovat osin huonosti äänitettyjä, mutta niissä on lähes kaikissa tekstitys suomeksi, joten hyvin pärjää. Kun menee kauppaan, niin pirteät myyjät puhuvat riittävän kuuluvalla äänellä, joten asia on hyvä. Pankissa ja apteekissa joskus palveleva ihminen pelkää rikkovansa jonkin salaisuuden, mutta kun kyseinen henkilö huomaa, että minä en kuule, he heti kääntävät ”volyyminäppäintä” suuremmalle ja asia on kunnossa.
Sitten kirkkoon. Siunaustilaisuudessa en kuule kenenkään kukkalaitteen laskijan puhetta, mutta luulen että kuulemattomuus on monen kuulevankin ongelma. Tilanne on herkkä ja siksi puheen kuuluvuus on sivuseikka.
Tekstinlukijat ovat usein niin arkoja ja vähän esiintyneitä, ja siksi en hetikään aina kuule mitä he sanovat.
Pappien sanoman usein kuulen, mutta en aina. Tässä mainitsen nyt yhden henkilön nimen myönteisessä mielessä. Hän on meidän Tarja-kappalaisemme, aina kuuluu, kiitos siitä.
Mutta sen minä koen loukkauksena, jos ja kun minulle tullaan väittämään, että minä puhun riittävän kovaa. Eli puhuja tietää paremmin kun minä, kuulenko minä vai en!
Suurimman ongelman meille huonokuuloiseille muodostavat erilaiset kokoukset ja yleisötilaisuudet.
Meidän huonokuuloisten on turha tulla-mennä tilaisuuteen, jossa esittäjä puhuu niin hiljaa ja epäselvästi, että me emme sitä puhetta kuule. Te äänessä olijat lisäksi, jos ja kun siitä huomauttaa, pidätte meitä jopa ”kehitysvammaisina”, sitä me emme ole. Meidän yksi aisti, kuulo, on usein iän tai vamman vuoksi huonontunut. Me emme sille itse voi mitään, mutta te kuulevat ihmiset voitte ja se on puhukaa ääneen, suomeksi puhukaa selvästi ja kovempaa.
Seppo Ylilammi, Kortesjärvi
