YLIKYLÄN nuorisoseuralla oli viime viikolla Sisko Istanmäen palkitun Liian paksu perhoseksi -näytelmän ensimmäinen tapaaminen. Syksyn näytelmän ensi-ilta on 12. lokakuuta.
Paikalla oli viisitoista monessa liemessä keitettyä ja vihreämpää harrastajanäyttelijää, jotka ohjaaja Eija-Irmeli Lahti pani kertomaan ajatuksiaan Istanmäen tekstistä ja teatterin tekemisestä. Illan tavoitteena oli tutustua keskenään ja muodostaa käsitys siitä, kuinka moni oli halukas sitoutumaan projektiin.
–Siitä rupean tekemään työnjakoa, mikä on mulle hirveän tärkeää. Roolijako on 80 prosenttia onnistuneesta lopputuloksesta.
Hän sanoo, että ensimmäisessä tapaamisessa oli tänäkin vuonna oikein hyvä henki.
–Ja hyvin rohkeasti ihmiset lähtivät. Ei kuulunut mitään semmoisia soraääniä, että ”emmä uskalla” tai ”emmä kehtaa.” He toimivat näyttämöllisesti jo huomaamattaan.
Tuottaja, nuorisoseuran puheenjohtaja Joonas Autio iloitsi, että kutsu saapua harjoituksiin oli kuultu laajalti.
–Täällä on harrastajia Evijärven lisäksi ympäri koko Kauhavaa. Yhteinen harrastus on aidointa yhteistyötä ilman raja-aitoja.
LAHTI on aiemmin sovittanut Ylikylään Sisko Istanmäen Sisarteni elämät ja ohjannut seinäjokelaiselle Teatteri Peili -ryhmälle kaksi Istanmäen tekstiä. Hän kertoo arvostavansa ja kunnioittavansa kirjailijaa kovasti.
Mikä Liian paksu perhoseksi -tarinassa sinuun iski?
–Minusta se on nimenomaan tämä ihmisten raadollisuus. Että miten kamalia me pystytään olemaan toisillemme. Sitten vastapainona on väkevä rakkaus.
Lahden mielestä Istanmäen teksti puoltaa yhä paikkaansa, mutta hänen aikomuksenaan on kirjailijan luvalla sovittaa näytelmästä vielä voimakkaampi. Omassa versiossaan hän aikoo nostaa kiusaamisen ja erilaisuuden hyväksymisen suuremmiksi teemoiksi kuin miten niitä alkuperäisessä tekstissä käsiteltiin.
–Ne aiheet ovat tässä ajassa kiinni. Kiusaamista tekevät sekä lapset keskenään että myös me aikuiset, hän sanoo. –Viime aikoina on puhuttu tosi paljon, kuinka huono johtaminen tässä maassa edesauttaa sitä, että myös työpaikoilla kiusataan. Meillä ihmisillä vain on itsetunto niin heikko, että meillä täytyy olla joku, jota painaa. Se on suurta energian hukkaa, ja se on mun mielestäni ihan kansantaloudellinenkin häviö.
Alkuperäinen teksti sijoittuu 60-luvun Pohjanmaalle, mutta Lahti siirtää sen 80-luvulle.
–Mä haluan sillä poistaa sellaista ajattelutapaa, että ”täähän on niin vanhaa, ettei tämä nyt enää pidä paikkansa”. Sen takia mä vedän sitä vähän enemmän tähän päivään. Esimerkiksi kieltä olen muokannut pikkuisen uudemmaksi siten, etteivät ihmiset pääse sitä pakoon.
Suoraan nykypäivään asti hän ei halua sitä tuoda, koska hän ei halua sekoittaa maalaiselämään EU:ta ja kännyköitä ja muita nykyajan elementtejä.
–Mutta se on kuitenkin ajankuvauksena vähän tuoreempi. Tärkeintähän on, että ilmaisu on niin tuoretta, että se nappaa yleisön.
Teatterialan konkari
EIJA-IRMELI LAHTI on teatterialan konkari, joka on tehnyt parisataa ohjausta. Hän on opiskellut Tukholmassa ja kiertänyt ohjaajana ja näyttelijänä Savonlinnan, Kotkan, Porin ja Seinäjoen kaupunginteatterit, joista viimeksi mainitusta hän jäi eläkkeelle pari vuotta sitten. Sen jälkeen hän on omistautunut ohjaamaan, kouluttamaan ja luennoimaan.
Hän on ohjannut Ylikylän nuorisoseuralle tusinan verran näytelmiä. Ensimmäinen oli Tuntematon potilas 1990-luvun lopussa, hänen toimiessaan läänintaiteilijana ja kiertäessään vanhaa Vaasan lääniä ”saarnaamassa teatterista.”
–Luennoin ilmaisusta siellä sun täällä, ja ohjasin alueella tosi monta näytöstä sen neljän vuoden aikana.
Ensimmäisen kerran hänet pyysi Kortesjärvelle silloinen kulttuurisihteeri Tellervo Suoranta.
–Hän pyysi minut ohjaamaan kirkolle sellaista pientä näytelmää, ja sieltä nämä ylikyläläiset minut nappasivat. Sen jälkeen meidän välillemme syntyi todella hyvä yhteistyö, ja tykkään olla täällä. Täällä on ollut hyvä henki, eivätkä lopputuloksetkaan ole hirveitä floppeja olleet.
Aiemmat teokset ovat vetäneet yleisöä Ylikylään parintuhannen molemmin puolin. Niistä suosituin oli nuorisoseuran satavuotisjuhlanäytelmä, Lahden ohjaama Pikku Pietarin piha vuonna 2004. Sanomalehti Ilkka myönsi esitykselle Vuoden kulttuuriteko -palkinnon.
Näytelmät ovat keränneet vakioyleisönsä, jonka lisäksi katsojia tulee myös Vaasasta, Seinäjoelta ja ympäri ämpäri.
–Jospa kantakauhavalaisetkin nyt intoutuisivat, Lahti naurahtaa.
