SEN JÄLKEEN, kun pappi Matti Aho, 59, aloitti työt sairaalassa, hänen tyttärensä pani merkille ettei isä enää kertonutkaan ruokapöydässä hauskoja töissä sattuneita juttuja.
–Vastasin, että tässä työssä on aika vähän hauskoja juttuja, Aho sanoo.
Hän oli Evijärven seurakuntapappi vuodesta 1988 aina vuoteen 2003 asti, jolloin hän siirtyi Kokkolan seurakuntayhtymään sairaalapastoriksi.
Sairaalapastori on keskustelukumppani vakavasti sairaille potilaille ja omaisille vaikeina hetkinä. Ei lääketieteen vaan sielunhoidon ammattilainen.
–Kuuntelemistahan se lähinnä on. Sitä, että olen joku, joka välittää. Joku, jolle puhujan elämä ja tilanne on tärkeitä, ja joka rohkaisee ja kannustaa eteenpäin.
Kohtaamiseen kuuluu usein rukous ja virsi, ja melko usein myös ehtoollinen. Hänen mukaansa moni todella alkaa kokea Jumalan läheisyyttä kuolinvuoteellaan, ja moni myös potee synnintuntoa. Sairaalapastorin vierailu ei kuitenkaan ole hengellinen, ellei potilas niin halua.
–Moni kristittykään ei halua siinä tilanteessa puhua uskonasioista, vaan aivan arkiset jutut voivat olla tärkeämpiä. Kalastuksesta autonkorjaukseen ja kotitalo Karjalassa.
Jotkut myös helpottavat oloaan kertomalla papille jotakin, mitä eivät halua panna läheistensä taakaksi.
Yleensä päällimmäiseksi puheenaiheeksi nousee kuolevan huoli läheisistään.
–Mitä lähemmäksi tullaan kuolemaa, sitä enemmän huoli läheisistä korostuu. Moni kokee myös eron tuskaa: he eivät haluaisi vielä luopua läheisistä ihmisistä, paikoista ja elämästä. Aika harva huolehtii taivaaseen pääsemisestä.
Silloin tällöin keskustelukumppanit selviytyvät eteenpäin ja löytävät toivoa, joka kantaa heidät kohti parempaa. Jotkut kohtalot ovat kuitenkin karumpia.
–Psykiatrian puolella oli itsetuhoinen potilas, jonka kanssa olin jutellut useita kertoa. Tuntui, että löysimme keskinäisen ymmärryksen ja että hän halusi aktiivisesti jutella kanssani. Sitten kuitenkin sain kuulla, että hän oli päätynyt itsemurhaan.
Sellaisia tapauksia on vaikea pyyhkiä mielestä.
–Mutta pitää yrittää löytää ammatillisuus. Ei ole minun syyni, jos joku ei jaksa. Mutta se taas on, jos en edes yritä häntä tukea.
ERÄS hänen ensimmäisistä potilasvierailuistaan on yhä tuoreessa muistissa.
Nuori mies oli yksin huoneessaan. Hänellä oli todettu samana aamuna vakava sairaus.
Sairaalapastori seisoi oven takana, eikä olisi oikein rohjennut koputtaa.
–Vedin siinä muutaman kerran syvään henkeä ja mietin, että mitä ihmettä minä voin hänen eteensä tehdä. Minulla oli niin avuton olo: tuntui, ettei minulla ole mitään annettavaa hänelle, mutta silti minun täytyy kohdata hänet ja yrittää antaa hänelle jotain apua.
Huoneesta löytyi kuitenkin ihminen, joka halusi jutella. Ja niin he juttelivat.
–Pois lähtiessä tuntui yhä siltä, että en minä kyllä oikein osannut antaa hänelle mitään. Mutta jotenkin tuli silti sellainen olo, ettei tämä turha käynti ollut. Hän sai käydä läpi tunteitaan sairauteensa liittyen.
Nykyisinkään tuo avuttomuuden tunne ei ole kokonaan poissa. Sen rinnalle on kuitenkin noussut luottamus siihen, että hän kykenee tuomaan jotain hyvääkin.
–En edelleenkään osaa oikein määritellä, mitä se on. Ehkä yhdessä oleminen ja sen kokemuksen antaminen toiselle, ettei häntä ole jätetty yksin, on tärkeämpää kuin pystyä antamaan jotain selkeitä vastauksia kysymyksiin.
