Elokuun alussa päättyneet Seinäjoen asuntomessut kuuluivat monen rakentamista, remonttia tai sisustamista suunnittelevan ohjelmaan. Kävinhän siellä minäkin, vaikka minkäänlaisia kaavailuja vasaraan ja vatupassiin tarttumisesta taloudessamme ei tietääkseni ole.
Olin asuntomessujen ensikertalainen ja liikkeellä heti ensimmäisenä päivänä. Olosuhteet olivat otolliset: ei sadetta, ei hellettä, ei tukkoista tungosta. Messuilla oli pällisteltävänä 43 erilaista kohdetta, ja valtaosassa niistä tuli käytyä. Suurin osa nähdystä ja koetusta suli aivoissa puuroksi, mutta toki jotain jäi mieleenkin. Kuten eräässä makuuhuoneessa lattialla nököttänyt buddha-patsas ja toisessa tinapaneeli sängyn päällä. Tai se kartanotyylinen kivivilla, jonne oli tanssimisesta pitävän isäntäparin iloksi rakennettu pieni tanssiparketti. Niin, ja se vaaleanpunainen talo, jonka saunaa koristi emännän omistaman hevosen kuva. Muistan sen hevosen nimenkin, Jekku. Meillä se on koiran nimi.
Valkoista oli paljon, myös mustaa. Oli tyylikkäitä mutta jyrkkiä portaita, salmiakkikuviota paneeliseinässä ja valokatkaisijassa. Pukeutumishuoneita, ruokailutiloja, valtavia terasseja poreammeineen, maallikon silmään suoranaisia hukkaneliöitä.
Jostain joskus luin, että omakotirakentaminen olisi järkevöitynyt viime vuosina: isoja ikkunoita ei enää niin suosittaisi ja neliömäärätkin olisivat pienentyneet. Asuntomessujen hulppeimmissa kohteissa tällaista suuntausta ei ollut havaittavissa. Löytyi messualueelta niitä kohtuullisiakin kohteita–sellaisia, joihin oikeasti voi kuvitella perheen asumaan eikä vain sisustuslehtien aukeamilla hymyilemään.
Nyt arki on koittanut Pruukinrantaan, jossa messut päättyivät elokuun seitsemäntenä päivänä. Kesän ajan tahrattomina kiiltäneet mustat keittiönkaapit saavat vähitellen sormenjälkikuorrutteen, lattiasta kattoon ylettyviin ikkunoihin perheen pikkuväki painaa vääjäämättä nenänsä ulos tiiraillessaan. Korskeimmatkin ruokapöydät ja saarekkeet täyttyvät astioista, lehdistä, kenties koulukirjoista.
Kekseliäät arkkitehtoniset ratkaisut ja trendikkäät sisustuselementit eivät tee asunnosta kotia. Se taikatemppu tapahtuu vasta, kun asukkaat muuttavat sisään. Kun he tuovat mukanaan tavaransa, tapansa ja ominaistuoksunsa ja asettuvat taloksi. Arjessa punnitaan arkkitehtien sekä sisustus- ja valaistussuunnittelijoiden ideoimat ratkaisut: toimivatko ne ja sujuvoittavatko elämää vai vaikeuttavatko ja jäävät siten käyttämättä?
Ja se kaikkein suurin kysymys kuuluu: jaksaako kukaan, päivästä toiseen, asetella niitä kymmeniä tyynyjä sänkyjen ja sohvien päälle?
