”Aika entinen ei koskaan enää palaa” haikailee Junnu Vainio laulussaan. Tämä arkitotuus ei päde mieli- ja muistikuvien maailmassa. Joka kerta kääntyessäni Särkikylän koululta Pitkänsalon tielle mieleeni tupsahtaa elävä kuva vanhasta kyläkeskustasta. Aikakoneessani on harmillinen puute: muistikuvani yltävät vain kuuden vuosikymmenen taakse.
50-luvulla keskustassa oli kaksi osuuskauppaa, Rikun kauppa ja kioski. Niiden vieressä oli kahvila, jota piti ensin Mäensyrjän Väinö ja sitten Ranta-ahon Paavo. Koulun takana oli työväentalo ja kivenheitto risteyksestä etelään nuorisoseura. Keskustassa oli aamuisin vilkasta; lapset kipittivät kouluun ja vanhemmat kauppaan. Meijeriauto kierteli taloissa hakien lavoille tuodut maitotonkat. Keltainen postiauto kääntyi risteyksessä varttia vaille kymmenen. Kuski nakkasi päivän lehdet ja muut postit toiseen osuuskauppaan.
Paljon ennen postibussia ukkoja alkoi yksitellen kertyä paikalle, kävellen tai polkupyörällä. He suunnistivat kahvilaan. Siellä istuskeli puolenkymmentä ukkoa. Useimmat vain istahtivat pöytään eivätkä ostaneet mitään. Nurkassa pieni kumarainen ukko, Pesosen Vikki, nautti hartaana ykköspilsneriä. Kaksi ukkoa, Annolan Kalle ja Järvis-Matti, istuivat vierekkäin ja silmäilivät viimeistä Veikkaaja-lehteä. Pelikohteiden nimiä putoili heidän suustaan oikeaoppisesti äännettynä. ”Bööminghäm” on ehdolla varmaksi ja ”Njuucaasl” ” toiseksi, mutta kolmatta, ”Döörbiä”, ei kannata ottaa, ukot tuumiskelivat.
Veikkaajien jupinaa seurasi silmä tarkkana, Pykärin Oska, joka asusti Iitansa kanssa mökissä Kedon perällä. Vähän miestä väkevämpää nautittuaan hän saattoi joskus hypähtää pystyyn, koko 160 sentin pituuteensa ja kajauttaa: ”Oskari Samulinpoika Pykäri” ja naksauttaa kieltä päälle. Kahvilaan asteli vähän nuorempi, pitkänhontelo mies, Katajatuvan Ville. Hän asteli suoraan tiskille ja istahti viereiseen pöytään sekä vilkaisi syrjäsilmällä eilistä Maaseudun Tulevaisuutta selailevaa kahvilanpitäjää. Luonnonväärillä leukaperillä varustettu Ville tivasi kahvilanpitäjältä: ”Mitäpäs Sontasiioni kirjoittelee”. Paavo vain hymähteli eikä vastannut mitään.
Ville rupesi jututtamaan vieruspöydässä istuvaa pyöreää kaljupäistä ukkoa, Mattilan vanhaa Mattia. ”Kun sinä pyörit siellä rapakon takana, pääsikkös tekemään tuttavuutta mustien pimujen kanssa”. Matti hörähti ensin itsekseen ja sanoi sitten: ”Tsicaagoussa työnsin kerran neljännestaalan yhden mustan missin käteen ja näytin, että nostaisi hameen helmoja”. ”No, kerro nyt miltä näytti”, uteli Ville innokkaana. ”Eipä kummemmalta, musta oli kuin riihenparsi…”.
Nykyään lennähdämme hetkessä mantereelta toiselle. Koemme olevamme kansainvälisiä ja luulemme, että ennen vanhaan ihmiset eivät juuri reissanneet ulkomailla. Matkustaminen oli aikoinaan hidasta ja työlästä. Silti näistä postiukoistakin kolme, Mattilan Matti, Järvisen Matti ja Annola Kalle olivat pistäytyneet valtamerten takana.
Järvis-Matti oli lähtenyt leveämmän leivän perässä Australiaan asti. Neljän vuoden jälkeen hän palasi olympiakesänä (1928) Amsterdamin kautta takaisin. Matka kesti kolmisen kuukautta. Matin perheelleen koti-Suomeen lähettämiä herkkiä kirjeitä voi lukea Inasta kotoisin olevan siirtolaistutkijan, professori Olavi Koivukankaan kirjasta, ”Halkaistu sydän”. Samoihin aikoihin Annolan Kalle ”kiersi vain Kalifornian ja sitten palasi”. Kierros tosin kesti liki kahdeksan vuotta. Mattilan Matti oli reissannut Amerikan keskilännessä. Kultaa kukaan matkaajista ei päässyt vuolemaan. 1800-luvun lopulla Pitkäkankaan Matti oli tappelun jälkeen joutunut pakenemaan kylästä valtameren taakse. ”Mainarina” toimineen Matin pojasta, Emil Hurjasta, tuli Amerikassa oikein merkkihenkilö, joka sai kuvansa Time-lehden kanteen.
Postiauton käytyä kaikki ukot nousivat ja lähtivät hakemaan postinsa. Kalle ja Matti jäivät vielä keräämään veikkauslappunsa viedäkseen ne postiin. Kun isä-Kalle kotiutui postimatkalta, hän istahti keinutuoliin lukemaan Vaasa-lehteä. Tunnin selaamisen jälkeen hän pudotti lehden lattialle tuhahtaen: ”Eipä siinä ollut juuri mitään luettavaa”.
