Talviruokinnassa pihamaallani kulki syömässä käpytikka. Sille maistuivat talipallot ja silavapötköt. Niitä se naputti päivät päästään ja elämä näytti tikalle muutenkin niitä parhaita puoliaan, se oli kuin ”kukkona tunkiolla”. Aamulla jo varhain auringon noustessa tikka nakersi talipalloaan, pikkulintujen jäädessä siitä ilosta paitsi. Iltamyöhällä vielä tikan täytyi käydä talia yöksi tankkaamassa. Mukavampihan se oli pehmeää silavaa koputtaa kuin kuivaa puunrunkoa. Nerokas tikka oli asian ymmärtänyt aivan oikein. Pikkulinnut antoivat suosiolla sille tilaa ja tyytyivät auringonkukan siemeniin, jyviin ja naputtivat kilvan sitten niitä. Talven edetessä alkoi silava tikassa vaikuttaa ikävällä tavalla. Sille alkoi kasvaa vatsa. Toki, se on myönnettävä, komealtahan ja kookkaalta se alkoi näyttää. Huolestuin kuitenkin, jos ei meille ihmisille, niin ei se ole linnullekaan hyväksi vatsan kasvattaminen. Päivät pitkät sen syöntiä seuratessa tulin ajatelleeksi, että pääseekö se kohta enää siivilleen. Silavaa kun ei voinut poiskaan hakea, sillä aina tikan poissa ollessa jokunen tintti sentään pääsi hetkeksi silavasta maistamaan. Nappasin tikasta salaa kuvan ja sitä kilvan ihmeteltiin, miten on pulska tikka. Kun olin veljeni syntymäpäiväkutsuilla näytin kuvaa myös velimiehelle. Kerroin samalla, että olen tikan fyysisestä kunnosta huolissani. Pääseekö se enää kohta lentoon? Velimies oli kanssani samaa mieltä, naurun kera. Heti kohta noiden syntymäpäivien jälkeen, sain kuulla miten velimies oli yrittänyt turhaan tavoittaa minua puhelimella, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuolloin veli nokkelana miehenä oli heti oitis asian oivaltanut. –Se on nostamassa tikkaa puuhun.
