”Olen oppinut niin paljon virheistäni. Ajattelin tehdä vielä muutaman lisää”, julisti Facebookissa taannoin kiertäneessä ajatelmassa Täti Hapan. Hänen tarkoittamansa kantapään kautta oppiminen on erilaisista oppimistyyleistä minulle se tutuin. Onhan näitä muitakin – auditiivista, kinesteettistä, visuaalista–mutta minä olen viime vuosina saavuttanut parhaat oppimistulokseni juuri kantapään kautta.
Viimeksi tällä menetelmällä tuli opittua se, että sähköpostiin tulleet matka- ja teatteriliput kannattaa tulostaa heti eikä vasta sitten, kun yli-innokas delete-sormi on pyyhkäissyt ne roskakoriin. Sitä ennen olin juuri ehtinyt sisäistää, että kokouspäivämäärä pitää tarkistaa ennen kuin jo on kohteessa – oikeaan kellonaikaan, oikeana viikonpäivänä mutta väärällä viikolla.
Hyvin isojakin opetuksia elämän yllätyksellisyydestä voidaan saada kantapään kautta: joku on menettänyt terveytensä, joku perheensä, joku työpaikkansa. Aina kyse ei tietenkään ole omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, vaan elämä voi kantapään sijasta opettaa avokämmenellä.
Olemmeko me kantapään kautta oppijat oma ihmisrotumme – sellainen, joka ei vähemmällä opi? Varmasti ne, jotka varmistavat, suunnittelevat ja aikatauluttavat kaikki asiansa huolellisesti välttyvät monelta turhalta säädöltä?
Olennaista ei tietenkään ole itse epäonnistuminen, vaan siitä oppiminen. Se vaatii puolestaan tapahtuneen ja siihen johtaneen syiden analysointia sekä vakaata pyrkimystä siihen, että vastaava ei toistu. Koska ihmisen muisti on lyhyt, oppi ei välttämättä mene kerrasta perille. Oppiminen vaatiikin toistoja ja kärsivällisyyttä, niin oppijalta itseltään kuin hänen läheisiltään.
Kuvataiteilija Jani Leinonen toteaa kirjassa Kantapään kautta – Kirja rohkeista epäonnistumisista: ”Kuka haluaa jäädä kotiin olemaan oikeassa, jos on mahdollisuus ottaa riski ja lähteä tutkimaan maailmaa? Matkalla voi eksyä, upota suohon tai pudota jyrkänteeltä. Varkaat voivat viedä kulta-aarteeni tai velhot muuttaa minut sammakoksi, mutta mitä sitten? Kunnon sekoilu on seikkailu”,
