Suomalaiset ovat aina olleet innokas hiihtokansa. Kilpailu on myös veressä. Muistan kuinka 50-luvun alussa hiihtelimme aamuhämärässä naapurin poikien kanssa Pukkilaan katsomaan maakuntaviestiä. Joukkueet olivat lähteneet Evijärven kirkonkylästä. Hämärässä näimme hiihtäjähahmojen sujahtavan yksi toisensa jälkeen alas mäkeä myllyn vierestä ja kääntyvän sitten tielle kohti Lappajärveä. Evijärvi oli siihen aikaan maakunnan paras hiihtopitäjä. Tänäänkin hiihto on koko maassa hyvin suosittua. Parivaljakko Jauhojärvi-Niskanen valittiin viime vuoden parhaiksi urheilijoiksi ja sievä ampumahiihtäjätär, Kaisa Mäkäräinen, oli kolmas.
TV-maksukanavan hankkineet huomasivat varmasti äskettäisellä Tour de Skillä, että vanha perinteinen hiihtotyyli on taas muutoksen kourissa. Kun ladut ovat kuin asvalttia, harteikkaat hiihtäjäuroot uskalsivat myös perinteisellä hiihtotyylillä jättää pitovoiteet pois. He onnistuivat tasatyönnöillä ”pumppaamaan” ylös nousun kuin nousun. Liukkaammilla suksillaan he saivat pitkissä laskuissa hävityt sekunnit kiinni. Pumppaustouhu ei katsojan silmissä näytä kovin esteettiseltä. Väistämättä muistui mieleen parin kymmenen vuoden takainen Mämmilä-sarjakuva, jossa irvailtiin silloin uutta luistelutyyliä. Kun paikallinen hiihtäjäsuuruus, Leevi Pikkula, lähti ruokatunnilla lenkille ja otti takamus alhaalla ensimmäisiä ”kuokkatyöntöjä”, työkaverit huutelivat oven raosta: ”luisteletko sinä vai oletko laskenut housuun”.
Reilun sadan vuoden aikana kilpahiihto on melkoisesti muuttunut. 1900-luvun vaihteen molemmin puolin jokirikkaalla Pohjanmaalla kilpahiihtoja järjestettiin kevättalvella jokien jäillä sekä myös meren jäällä. Sukset eivät olleet mitkään nykymalliset ”kapulat”, vaan yli kolmimetriset puusta veistetyt ”haapavetiset”. Ne toimivat hyvin, koska ladut olivat tasaisia eikä jyrkkiä käännöksiä ollut. Parhaat hiihtäjät olivat raavaita riskejä miehiä, jotka voimiensa puolesta kilpailisivat nykyisten ”pumppaajien” kanssa. Haapavedeltä kotoisin oleva Juho Ritola oli Suomen ensimmäisiä suurhiihtäjiä. Hän oli sen aikaisen toisen suurhiihtäjän Aappo Luomajoen sukulainen. Ritola kävi 1890-luvulla kilpailemassa Tukholmassa, jossa hänen kerrotaan voittaneen parasta norjalaista 12 minuuttia ja parasta ruotsalaista lähes puoli tuntia. Ritola myös valmisti kuuluisia ”haapavetisiä” suksia.
20-luvulla Suomeen levisi Norjasta hiihtomuoto, jota erotukseksi tasamaahiihdosta alettiin kutsua murtomaahiihdoksi. Suksipartiot tekivät kilpaladut metsiin ja mäkisiin maastoihin. Norjan Holmenkollenin tapaan meillekin syntyi kaupunkien läheisyyteen uusia hiihtokeskuksia kuten Puijo Kuopioon ja Salpausselkä Lahteen. Lahdessa järjestettiin murtomaahiihdon MM-kisat jo vuonna 1926 vain pari vuotta sen jälkeen, kun oli järjestetty ensimmäiset talviolympialaiset Ranskan Chamonix’issa. Juho Ritolan poika Matti osallistui näihin kisoihin.
Maastohiihdon myötä menestyvät hiihtäjätyypit muuttuivat. Parhaiten pärjäsivät kevytrakenteiset, pitkäselkäiset ja vikkeläraajaiset miehet, joiden harteissa oli maa- ja metsätöistä saatua voimaa. 20-luvulta 50-luvulle Suomen huippuhiihtäjät tulivat pääosin Itä-Suomesta. Pohjanmaan tasamaahiihdon sankarit jäivät historiaan. Evijärven 50-luvun parhaat mieshiihtäjät, Tampion veljekset, olivat rakenteeltaan uutta hiihtäjätyyppiä. Pitkät hiihtäjät, kuten Harald Grönningen, olivat vielä harvinaisia. Juha Miedon noustessa huipulle 70-luvun alussa ladut suurkilpailuissa olivat jo kovapohjaisia. 60-luvun alkuvuosina paikallisissa kisoissa oli vielä useimmiten pehmeäpohjaiset ladut, jotka ehkä vain yksi suksipartio oli kerran kiertänyt. Muistan kuinka eräissä kilpailuissa lähdin matkaan kevytrakenteisen hiihtäjän parina, joka meni kuin hankisääski. Itse olin raskastekoinen. Joka potkulla latu petti altani. Kiroillen mielessäni katselin hankisääsken loitontuvaa selkää.
Nyt ollaan siis jollain tapaa palaamassa ”juurille”. Jokihiihdot olivat sata vuotta sitten Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla erittäin suosittu talvinen harrastus. Sen suosiosta kertoo Piippolassa syntyneen ja eläneen mestarikirjailija Pentti Haanpään juttu hiihtovalmennuksesta. Vauraan talon isäntä, joka kävi innokkaasti keväisissä hiihtokisoissa, mielestään varmasti tiesi, millä eväin hiihdossa tarvittava raaka voima hankitaan. Pitää vaan syödä reilusti lihaa ja levätä syömisen välillä. Syksyllä isäntä päätti näyttää taitonsa epäilijöille ja palkkasi rengin valmennettavakseen. Isäntä teurasti härän. Renki sai isännän ohjauksessa syödä talven aikana runsain mitoin lihaa ja lepäillä väliajat uunin pankolla. Sitten koitti kevät ja kilpailut. Pulskistunut renki talutettiin suksille. Hyvin saattaa arvata, miten kävi. Rengillä oli kyllä voimaa, mutta myös massaa eikä suksi oikein sujunut. Isäntä ei tästä mitenkään hätkähtänyt vaan totesi yksikantaan, että ”ei ollut rengissä ainesta suurhiihtäjäksi.”
Talvi etenee tasaista tahtia. Pitkästä aikaa näyttää tulevan lumitalvi. Muutaman viikon päästä me hiihdon ystävät saamme töllöttää televisiosta MM-kisoja Falunista. Tuhannen taalan kysymys kuuluu: Olisiko joku hiihtäjistä niin rohkea, että uskaltaisi lähteä nousemaan useampaan kertaan peräkkäin kuuluisaa ”Murhamäkeä” ilman pitovoiteita.
Kirjoittaja on lähtöisin Evijärveltä ja viettää nykyään eläkepäiviä Salpausselän kupeessa, Lahdessa.
