Kreikassa asuvan lapsuudenystäväni alakouluikäinen tytär on sujuvasti kaksikielinen: äitinsä kanssa tyttö pajattaa suomea, isänsä ja koulukavereidensa kanssa kreikkaa. Parikymmentä vuotta maassa asunut ystäväni puhuu täydellistä kreikkaa mutta pitää itsestään selvänä, että kommunikoi tyttärensä kanssa omalla äidinkielellään. Kreikan kielioppi ja kreikaksi kirjoittaminen sujuvat tytöltä kuulemma paremmin kuin vastaavat suomeksi, mutta puhuminen ja puheen ymmärtäminen ovat molemmilla kielillä yhtä vahvoja.
Äiti ja tytär ovat matkanneet suomen kielen salaisuuksiin tietoisesti alusta asti: he ovat lukeneet kirjoja, kuunnelleet lastenlauluja, katsoneet tv-ohjelmia ja puhuneet paljon – suomeksi. Ystäväni kreikkalaisen miehen tuki “kaksikielisyyskasvatukselle” on ollut ensiarvoisen tärkeä.
Perheen nyt 11-vuotias tytär oppi suomalaiset ja kreikkalaiset kirjaimet lähes yhtä aikaa ja oppi lukemaan hieman alle viisivuotiaana: ensin suomea, viikon päästä kreikkaa.
Äidin ja tyttären suurta hupia on katsoa netistä suomalaisia tv-ohjelmia. He myös “höpöttelevät” paljon eli leikittelevät kielellä: keksivät omia sanoja ja pohtivat sanojen merkityksiä. Itsenäisyyspäivän alla lapselle piti selittää, mitä tarkoittaa Ellun kana.
Ystäväni ei ole havainnut, että kahden kielen puhuminen kotona olisi hidastanut tyttären kielenoppimista. Tyttö opiskelee koulussa englantia, eikä sekään ole pakkaa sekoittanut.
Viime kesänä reipas alakoululainen muuten luki kaikki Harry Potterit suomeksi. Mieluisaa lukemista ovat myös Aku Ankka ja Koululainen.
Taannoin lukemassani asiantuntija-artikkelissa sanottiin, että kaksikielisyys on enemmänkin elämäntapa kuin oppimisen tulos. Kyseessä on kokonaisvaltainen prosessi, joka elää ja venyy tilanteen mukaan.
Paras tulos saavutetaan, jos vanhemmat puhuvat johdonmukaisesti omaa kieltään lapselleen.
Koska ystäväni tytär ei kotimaassaan kuule suomea juurikaan muualla kuin kotonaan, äidin panos on korvaamattoman tärkeä.
Ensi kesänä tämä kreikkalaissuomalainen perhe tulee muutaman vuoden tauon jälkeen Suomeen.
Ellei ystäväni olisi ollut “kielikylvetyksessään” johdonmukainen, ei hänen tyttärellään olisi yhteistä kieltä isovanhempiensa ja serkkujensa kanssa. Ja se vasta olisi surullista.
Saila Collander
