Huomenta. Moi. Päevee. Iltapäivää! No miten menee?
Tervehtimisen tapoja on monia. Sanavalinta ja sävy vaihtelevat vuorokaudenajan, tervehdittävän ja tilanteen mukaan. Tervehtiminen on itsestäänselvyys. Vai onko sittenkään? Väitän, että on, mutta ei mitenkään pakollinen asia. Joskus on mietteissään, toisinaan huonolla tuulella eikä halua levittää mutrumieltä.
Heinäkuussa julkaistiin Helsingin Sanomissa mielipidekirjoitus suomalaisten tervehtimättömyydestä. Kirjoittajan yhdysvaltalainen ystäväperhe oli todennut läksiäisissään, ettei voi muistaa lämmöllä maata, missä ihmiset eivät tervehdi toisiaan. Netissä nousi äläkkä, kun kansa tulkitsi kolme vuotta Suomessa asuneen perheenisän lausuman siten, että perhe palaa kotimaahansa nimenomaan sekä vain ja ainoastaan sen takia, että osa kerrostalonaapureistaan ei tervehtinyt heitä kolmen vuoden aikana.
Koska hätiin ei saatu päivystävää dosenttia kirjoitusta kommentoimaan tai paheksumaan suomalaisten moukkamaisuutta tieteen, psykologian, historian tai yhteiskunnan näkövinkkelistä, napattiin Helsingin Sanomien juttuun maailmalla seikkaillut ja ötököitä syönyt Riku Rantala.
Hän täräytti, että tervehtiminen ei ole tapana Suomessa. Onneksi sentään valotti maanmiehiään, että on hyvä muistaa, etteivät suomalaiset ole tarkoituksella epäystävällisiä!
Tapakouluttaja Kaarina Suonperä ehätti myös lausumaan, että kielestämme on karsittu kaikki huomaavaisuus ja lempeys. Mutta Stadin friidu on sentään huomannut, että pääkaupunkiseudun ulkopuolella tervehtiminen on yleisempää.
Tervehtiminen, hymy, kädenheilautus ei maksa mitään. Kukko ei edelleenkään käskien laula, eikä tervehtimättä jättämisestä tule sakkoja tai vankeutta.
Joten ymmärtäkäämme, jos joku joskus – tai vaikka useinkin – jättää tervehtimättä.
Näkymisiin!
