”TÄHÄN minä kuolisin, vaikka kaikki oli vielä aivan kesken. Se ainoa asia jäi sittenkin tavoittamatta, mistä olin tytöstä asti unelmoinut. — Olin tiennyt koko sotatalven, että Sortavalassa olin hengenvaarassa. Myös buabo oli tiennyt sen, mutta silti pakottanut minut hakemaan vettä aukealta jopa pilvettöminä päivinä ja pilkkomaan lisää polttopuuta vaikka valoisaan aikaan, jos puut sattuivat loppumaan. Pesemään pyykit ja menemään ostoksille.”
ALLI Alavan koti on Laatokan saaressa, Haavuksessa. Isä kalastaa, äiti hoitaa kotia ja maatilaa. Veljet ovat sodassa ja Alli on lähetetty Sortavalaan oppimaan parantamista. Sota-aika on kovaa, mutta vielä kovempaa on rauha: raja siirtyy, ja koti jää Neuvostoliitolle luovutettavalle alueelle. Evakkomatkalle Alli lähtee kälynsä ja kahden lehmän kanssa reellä vanhempien ja siskon mennessä edeltä junalla. Takaisin tullaan vielä, ajattelee Alli.
Pitkä, raskas matka päättyy Seinäjoen kauppalaan. Seinäjoella asuu isän veli, jonka pihapiirin syytinkitupaan perhe asettuu. Evakot saavat osakseen uteliaita katseita, mutta myös kyräilyä. Omaa paikkaansa etsivä Alli päätyy töihin sotilassairaalaan, jossa joutuu aivan toisenlaiseen ympäristöön kuin koskaan ennen. Luonnonlääkkeitä tunteva parantaja, ortodoksinen ja evakko, oman perheenkin hyljeksimäksi joutuva nuori nainen kohtaa sairaalayhteisön, jossa jokaisella on oma tarkka paikkansa ja valtava määrän kirjoittamattomia sääntöjä. Alli on valmis taistelemaan paikastaan, mutta minkä hinnan siitä joutuu maksamaan?
Ennen lintuja on mukaansatempaava ja kauniisti kirjoitettu kasvutarina. Merja Mäki kuvailee taidokkaasti niin kalastajan elämää ja sielunmaisemaa Karjalassa kuin sota-ajan elämää Laatokan rannoilla, evakkotaipaleella kuin Pohjanmaallakin, luontoa ja ihmisiä. Viiden vuoden tutkimustyö aiheen ympärillä näkyy tekstissä. Allista piirtyy esiin monitahoinen, tarkkanäköinen kuva – tällaista naishahmoa harvoin kirjojen sivuilta löytää.
Oman itsensä ja oman paikan etsiminen nousevat keskiöön: kuka minä olen, kuka ja mikä minut määrittelee ja minne minä kuulun? Onko mahdollista luopua unelmistaan ja juurtua täysin vieraaseen paikkaan? Löytää ja toteuttaa uusia unelmia? ”Minusta tuntuu, että Pohjanmaan lakealla maalla linnuilla on aivan erityinen tapa lentää”, sanoin. ”Ne levittävät siivet selälleen ja liukuvat ilmassa peltojen yllä. Liitolento on kaikkein keveintä lentoa, ja sillä tavalla minä haluan elämäni viettää.”
