OLEN viime aikoina lukenut kaksi esikoisromaania, jotka sivuavat huumoria eri kulmista. Monille lappajärveläisille tutun Liisa Walleniuksen kirjassa ennustetaan naurun kuolemaa ja Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajan Heikki Aittokosken Kunnon Kansalainen on puujalkavitsejä pullollaan.
Viime viikolla myös Ylen TV-ykkösen Perjantai-ohjelmassa keskusteltiin huumorista. Keskustelun lomaan oli tehty jopa dokumentti pieruhuumorista. Se haiskahti vähän väkisin vääntämiseltä, vaikka pieru väärään aikaan ja väärässä paikassa on yleensä takuuvarma naurattaja.
Kun ajat ovat ankeat, huumori auttaa. Parhaita ovat puujalkavitsit. Suomen kieleen sana puujalkavitsi lienee tullut siitä, että vitsi ontuu samaan tapaan kuin ennen vanhaan puujalkaa käyttänyt henkilö.
Puujalkavitsi voi naurattaa, vaikka ontuu ja on huonoksi tuomittu. Vivahteet ovat tärkeitä vitsailussa.
Hesarin Heikki Aittokoski on joissakin arvioissa nimetty puujalkavitsien kruunaamattomaksi kuninkaaksi. Arvonimi ei tule tyhjästä. Hän on jo pitkään tehtaillut ensin Twitteriin ja nyt X:ään lyhyitä sanaleikkejä, jotka hän itsekin on määritellyt puujalkavitseiksi.
Aittokosken sanaleikit nauttivat suurta suosiota. Taannoin hän vitsaili tähän tapaan: ”Yritin keksiä puujalkavitsiä aiheena venäläinen kirjallisuus, mutta lyö gogolailla tyhjää. – Haen Päällystakkini.”
Ne, jotka tietävät kirjailija Gogolin, hänen novellinsa Päällystakki sekä fraasin Haen takkini brittisarjasta Ruuvit löysällä, osaavat arvostaa Heikin leikittelyä.
Asemaansa puujalkavitsien kuninkaana Aittokoski vahvistaa uudella romaanillaan. Sen päähenkilö on Varjeluspoliisin vahtimestari Ville, joka käy Jukolan uimahallin saunassa olemassa hiljaa.
Ville häiriintyy tyhjästä puheesta. Hänen mielestään suomalaisten pyhässä paikassa vain kiuas saa puhua.
Yleisissä saunoissa hiljaisten joukkoon mahtuu aina juttelijoita pilaamaan harrasta hetkeä. Saunarauha on pilalla, kun löylyhuoneeseen astuu mies töräyttämällä puujalkavitsikkäästi: ”Täällähän on hiljaista kuin huopatossutehtaassa.”
Saunassa Ville tutustuu Virhe-Janneen Viialasta. Juuri mikään, mitä Virhe-Janne sanoo, ei mene aivan kohdilleen, mutta silti hän ilmaisee itseään ymmärrettävämmin kuin kukaan muu.
Virhe-Janne kertoo elämästään Villelle: ”Mä ostin kuule moottoripyörän. Voi sitä vauhdin karmaa! Ja Camel-buustit myös, huomaatko, nää on miehille jotka polkee omia kulkujaan! Pitää kato elää tossa ja nyt!”
Vaimoaan Virhe-Janne kehuu tähän tapaan: ”Riitta on ihan yliverto. Se sitä paitsi sano mulle, ettei kukaan muu huolis, ku mä oon tällanen vohvelisankari. Se oli neulan kantaan!”
Hymy voi joskus hyytyä ja naurussa on pitelemistä, mutta puujalkavitsit eivät koskaan kuole.
Jorma Melleri
jorma.melleri@gmail.com
