KIRJOITIN jo edellisessä artikkelissa, että tietyt olosuhteet pakottivat minut vierailemaan Ukrainassa syyskuussa ja vietin useita viikkoja kotona. Suomessa asuessamme lähetämme joskus vieraspaketteja Ukrainaan sukulaisille ja ystäville. Jotkut suomalaiset herkut ovat jo nousseet suosikeiksi Ukrainassa, kuten riisikakku tai mämmi. Ja kun saavuin Ukrainaan, keräsin ensimmäisenä laatikkoon ukrainalaisten suosikkiherkkuja, jotka sallittiin kuljetuksiin ulkomaille, ja lähdin kotoa lähettämään lahjoja ukrainalaisille ystäville ja sukulaisille Suomeen.
Kävelin, koska halusin nähdä kaupungin, jota en ollut nähnyt yli kahteen vuoteen. Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni täällä, asuin täällä 47 vuotta. Isäni rakensi tähän kaupunkiin monia korkeita tiilirakennuksia. Isoisäni, vanhempani ja mieheni vanhemmat ovat nyt haudattu tähän kaupunkiin. Tie postiin on noin kaksi kilometriä. Mutta kuljin polun, jolla oli vaikeita esteitä. Se oli kovaa sielulle ja sydämelle. 10 minuuttia sen jälkeen, kun lähdin talosta, kuului ilmaiskun varoitusääni, mikä tarkoitti, että ohjusvaara uhkasi ja minun piti kiireesti mennä turvakodille.
Ohjusuhka julistetaan, kun Ukrainan asevoimien ilmavoimilla on tietoa vihollisen aikeesta laukaista ohjuksia lähitulevaisuudessa. Joskus vihollisen salakavalan toiminnan vuoksi ilmoitus tulee kuitenkin vasta ohjusten laukaisuhetkellä. Venäjä käyttää muiden aseiden lisäksi Iskander OTRK -ballistisia ja risteilyohjuksia hyökätäkseen Ukrainaan. Tiedän, että “Iskanderin” nopeus on 900 kilometriä tunnissa. Hälytyksen ja räjähdyksen välillä on yleensä alle viisi minuuttia. Jos asutus on lähellä rintamaa tai rajaa, lähestymisaika on useita minuutteja ja räjähdys tapahtuu vain 1-2 minuutissa.
Sekunnissa taivaalta kuului suihkukoneen lentoa muistuttava ääni. Näin raketin taivaalla. Se lensi hyvin matalalla – näytti siltä – suoraan viisikerroksisten rakennusten yläpuolella. Kaaduin maahan peittäen pääni käsilläni. Ja lähistöllä näin nuoren miehen, joka ei peittänyt päätään, vaan peitti rattaissa olevan lapsen kehon koko kehollaan. Aikaa oli vähän, eikä meillä ollut enää mahdollisuutta piiloutua pommisuojaan, mutta vaara jatkui ja oli kiireellisesti pakko jotenkin piiloutua. Jokainen meistä tässä tilanteessa turvasi vaistomaisesti arvokkaimman esineemme. Minulle se oli silloin pääni ja isälle hänen lapsensa.
Meidän onneksi raketti ei pudonnut lähellemme ja ilmaiskuvaroitus peruttiin. Mutta matkani loppu oli täynnä kyyneleitä. Ei, ei pelkoa henkeni puolesta, tietysti se oli silloin hyvin pelottavaa, ja pelko oli niin suuri, ettei sitä voi sanoin välittää. Kävelin ja itkin, koska tajusin, että jonkun isä oli luultavasti myös laukaissut ja ohjannut raketin. Raketti lensi eteenpäin… , ja itkin, koska se raketti ja satoja sellaisia raketteja, niiden palaset nykyään, 2000-luvulla, lentävät päivittäin myös jonkun vanhempien hallinnassa. Nykyään tällaiset ohjukset lentävät Ukrainan alueelle, kaupunkeihin ja kyliin, vanhempien, äitien, isovanhempien koteihin, jotka vaistomaisesti peittävät lapsensa ruumiillaan suojellakseen heidän henkeään. Loppujen lopuksi nuo lapset eivät syntyneet tähän maailmaan taistellakseen eivätkä todellakaan kohdatakseen julmaa kuolemaa lastenvaunuissa.
Svitlana Zubenko
