MUISTAN, kun eräänä hyvin pimeänä ja vesisateisena joulukuun alun iltana olimme lähdössä yhtyeemme kanssa kiertueelle. Turun pimeässä satamassa, hetki ennen auton laivaan ajamista, jostain tyhjyydestä lipui äänettömästi valtava, massiivinen dieselveturi juuri kun olimme ylittämässä satama-alueen ratakiskoja. Veturi jyräsi noin puolen metrin päästä minibussimme takakulmaa.
En tänä päivänäkään ymmärrä, miten tuollainen on mahdollista.
Tapauksesta on 15 vuotta aikaa, ja olimme nuoria, täynnä sekoilevaa intoa. Mutta miten on mahdollista, ettemme huomanneet valtavaa veturia. Ja miten satama-alueen turva- ja puomijärjestelyt ovat voineet pettää niin, että tuollaiseen törmäykseen on voinut olla edes teoreettinen mahdollisuus. Eikä se ole ollut elämäni eikä kiertueidemme ainut läheltä piti -tilanne.
Lähes jokaisella meistä on läheinen, sukulainen, ystävä, tuttu tai vähintäänkin tutun tuttu, joka on menehtynyt onnettomuudessa tai muussa odottamattomassa ja järkyttävässä tilanteessa.
Joskus – tai usein – tuntuu, että vaikka elämme turvallisessa maailmankolkassa, niin jokainen päivä terveenä on lahja. Tähän tuntemukseen olen viime vuosina herännyt, koska en ole enää niin nuori kuin tuona iltana kiertueelle lähtiessämme.
Varjelus, johdatus, sattuma vai silkka tuuri? Kummallisella lapsella on monta nimeä. Maanpäällisen elämämme ohjat lähtevät silloin tällöin hetkeksi käsistämme. Ja kun sellaisista tilanteista, sairauksista tai koettelemuksista selviää, en ainakaan minä kykene laittamaan sitä pelkän tuurin piikkiin.
Jokaisella meillä on päivämme ja aikamme. Johdatuksessa on hyvä mennä kohti kotisataman valoja.
Juho Niemelä
Kirjoittaja on toimittaja-muusikko-retkeilijä, joka ihmettelee tunturin laella tai keikkalavalla maailmankaikkeuden mysteerejä
Teksti: evl.fi
