–Vanha Peltokankaan talo, isäni kotitalo aivan lapsuuskotini lähellä, oli minulle tärkeä paikka. Siellä oli lampaita, kanoja ja kissoja. Lapsen muistoissa se oli ihanaa, huoletonta maalaiselämää. Silloin joka talossa kylällä oli ihmisiä, oli elämää, ja ihmisillä oli aikaa toisilleen, toisin kuin nykyisin. Oli rauhallista ja turvallista, ja ainakin tuntui, että ihmiset olivat elämäänsä tyytyväisiä, Peltokangas muistelee.
–Kun menin kouluun, kyläkoulussa oli yli 80 oppilasta. Oli serkkuja ja kavereita, joiden kanssa leikin, mutta tykkäsin touhuta myös yksinäni ja rakennella puuleluja. Jo kansakoulussa piirtäminen oli mieluisaa. Kun koululla oli erilaisia juhlia, opettaja laittoi minut piirtämään aiheeseen liittyviä kuvia taululle.
Peltokankaan isä oli kuorma-autoilija. Suvussa ei ollut taiteilijoita, eikä taiteen tekemiseen maaseudulla oikein kannustettukaan.
–Nuorempana olisin halunnut somistajaksi. Olin Alajärven kauppakoulun ensimmäisiä oppilaita, mutta todistus jäi saamatta: ruotsin ehdot ovat vieläkin suorittamatta. Isäni alettua sairastelemaan jatkoin autohommia olosuhteiden pakosta. Tein sitä työkseni 16 vuotta, ja viime vuodet ajoin Rannilan peltiä. Reissutyö kävi raskaaksi, kun lapset olivat pieniä. Halusin maalata.
Peltokangas myi rekkansa vuonna 1985 ja alkoi maalata. –Työskentelin kuitenkin vielä Rannilan tehtaan puolella muutaman kuukauden ja maalasin usein vapaa-aikanani. Maalattuani kymmenkunta työtä kerroin työmaalla, että olin alkanut maalaamaan tauluja. Työkaverit nauroivat minulle, että sinäkö. Sanoin, että taulujani on taukotuvassa esillä, käykää katsomassa! He lähtivät nauraen, mutta tulivat vakavampina takaisin ja sanoivat, etteivät olisi uskoneet.
Uskoa unelmaan ja omaan osaamiseen riitti. Se kantoi. Vähän myöhemmin Peltokangas maalasi jo päätyökseen. Vuodesta 1991 lähtien hänellä on ollut näyttelyitä eri puolella Suomea, ja tauluja on myyty myös ulkomaille Ruotsia, Yhdysvaltoja, Intiaa ja Sveitsiä myöten. Peltokangas oli muuten ensimmäinen suomalainen taiteilija, jonka teoksia oli esillä internet-taidenäyttelyssä. Maalauksia voi edelleen käydä katsomassa Peltokankaan nettisivustolla.
Tilaustöinä Peltokangas on ikuistanut kankaalle muun muassa ihmisten vanhoja kotipaikkoja sekä muotokuvia. Esimerkiksi Alajärven kaupunki tilasi häneltä Raimo Vistbackan, ja Lapuan kaupunki Lassi Järven muotokuvan. Taiteilija on saanut kehuja töistään niin ammattilaisilta ja kriitikoilta kuin näyttely- yleisöltäkin.
–Abstrakteihin aiheisiin en lähde. Se on mielestäni katsojan pettämistä, jolloin osaamattomuus kätketään sellaisten töiden taakse. Kyllä ihmisen pitää tietää, mitä kuva esittää, hän lataa.
Etenkin menneinä vuosina mediassa on usein puhuttu koulutettujen ja itseoppineiden taiteilijoiden välisestä erosta. Julkisten varojen käyttämistä kouluttamattomien taiteilijoiden teoksiin on kritisoitu.
–Olen minäkin kerran anonut apurahoja, mutta en saanut. Toisaalta ajattelen, eikö ammattitaiteilijoiden tulisi pärjätä omilla töillään?
KUN aiheeseen pääsee sisälle, maalaaminen tuntuu tosi helpolta. Sitä vain tekee ja tekee, kuvailee Peltokangas. –Jos maalaus ei lähde tulemaan, kannattaa pitää taukoa ja tehdä välillä jotain muuta. Jonkin ajan päästä siitä voi vielä tulla taulu. En luonnostele töitäni, vaan toteutuksen ideat syntyvät siinä maalatessa. Isolla pensselillä työ tulee nopeastikin, en takerru yksityiskohtiin. Liike ei saisi pysähtyä.
Peltokangas asuu ja työskentelee Hoiskossa, jossa hänellä on myös pieni galleria.
–Viime aikoina en ole maalannut kovin paljon. Energiaa ei ole enää ihan yhtä paljon kuin ennen, mutta maalaamista en ole suinkaan lopettanut. En ehkä ole vielä maalannut sitä parasta tauluani, hän toteaa.
Sielun sopukoissa ovat yhä tallella kuvat ja tunnelmat lapsuusajoista.
–Vaikka maalaa tätä samaa aihepiiriä, jokaista työtä tehdessä oppii jotakin uutta. Pitäisi vain päästä esille ja vähän isompiin kaupunkeihin pitämään näyttelyä. Minulta on toivottu näyttelyä ainakin Turkuun ja Ouluun.
Peltokankaan galleriassa voi vierailla etukäteen sopimalla puhelimitse.
