–Olen edelleen elämäntapavimpeliläinen, ja tutkinut aina juuriini viittaavia historiallisia kytkentöjä, kun niitä on tullut vastaan. Tarinat Vimpelin Väinämöisestä ja muista vaikuttajista, kuten Takalan Fransusta ja Koskelan Kallesta ovat rakentaneet Vimpeli-kuvaani.
Muistoja kesistä maalla on paljon, ja ne ovat eläviä. –Koski, maatalon pihapiiri, elämä maatalossa. Vimpelin Hautala oli ensimmäinen tuntuma maatalouteen, maaseudun elämään. Arvostin sitä silloin ja arvostan edelleenkin, vaikka onhan se elämä siellä muuttunut paljon.
MARTIKAISEN äiti Aino, omaa sukua Hautala, oli kotoisin Vimpelin Hautalasta, ”siitä kun mennään Koskelantietä Vistin puolelle ja mistä menee tie Perälään”. Siellä asui paljon Hautalan sukua.
–Äitini oli nuorena aktiivisesti mukana Nuorisoseuran teatterissa. Siitä on valokuviakin. Hän lähti sodan syttyessä Helsinkiin, opiskelemaan Ateneumiin kuvataiteita. Ei se varmaan ollut tavallista, että pienestä pitäjästä lähdettiin Ateneumiin. Siellä oli opettajina ihan sen ajan eturivin kuvataiteilijoita. Se oli kova, kurinalainen koulu, johon oli kovat pääsyvaatimukset, Martikainen toteaa.
–Äiti maalasi ja piirteli pienestä asti, paimenessa ollessaankin. Siellä ei ollut muuta tekemistä kuin katsoa lehmien perään, joten hänellä oli piirustuslehtiö mukana. Niistä kuvista on vain jäljennöksiä tallella.
Aino meni valmistuttuaan töihin Arabian posliini- ja keramiikkatehtaalle maalaamaan posliinia. Hänen työnsä oli maalata ulkomaille meneviä astiamallistoja. Käsin maalaaminen oli arvokasta, eikä niitä astioita jäänyt juurikaan Suomeen. Työntekijät saivat itse ostaa vain kakkoslaadun astioita.
Martikainen kertoo hauskan anekdootin äitinsä työpaikasta. –Aloitettuaan työssä äiti kirjoitti kotiin Hautalaan: ”Rakkaat isä ja äiti, nyt olen saanut selvitettyä kouluni. Sota jatkuu. Sain työtä Arabiasta. Se on hyvä työpaikka”. Vastaus tuli: ”Herra Isä, Arabiasta, eikö sitä olisi lähempää saanut? Heti takaisin Vimpeliin!”
Sodan jälkeen Aino meni naimisiin Kontiolahdelta tulleen Hannes Martikaisen kanssa. Lasten synnyttyä oli mahdotonta jatkaa työtä Arabiassa, se olisi ollut liian stressaavaa.
–Hän lopetti työskentelyn siellä ja jatkoi maalaamista kotona. Taulut kävivät kaupaksi tasaiseen tahtiin. Toisella kädellä hän maalasi, toisella kiikutti lastenvaunuja. Äidin kiinnostus maalaamiseen hiipui, kun lapsia tuli enemmän ja niiden mukana kotitöitä. Meitä on kolme: olen esikoinen, synnyin 1947, Jouko on minua kaksi vuotta nuorempi ja Lea on syntynyt 1952.
–Imin taidon ja kiinnostuksen kuvataiteeseen äidinmaidosta. Opin ihan pikkupojasta maalaamaan seuraamalla taiteilijan elämää: jaha, pellavaöljyä, tärpättiä, noin pestään pensselit, sanoo itsekin akvarellimaalausta harrastava Martikainen.
–7-vuotiaana muistan piirrelleeni paljon, silloin oli köyhät ajat eikä oikein muita harrastuksia. Äiti sanoi, että älä ikinä haaveile ammattitaiteilijuudesta, se on köyhyyttä, puutetta ja kurjuutta – pitää hankkia kunnon työ. Se jäi mieleen, että maalaamisella ei elä.
OLYMPIALAISTEN jälkeen käytiin kesälomilla äidin kotona Vimpelissä aina kun päästiin, Martikainen muistelee. –Kävimme myös isän kotiseuduilla Pohjois-Karjalassa. Kummassakin paikassa opittiin maalaiselämää. Oivalsin, että on erilaista olla maalainen Karjalassa ja Pohjanmaalla. Molemmissa tehtiin erilaista leipää, en osannut päättää kumpi on parempaa. Murrekin oli erilaista.
Joki oli Hautalassa erityisen kiinnostava elementti. –Kutsuimme sitä koskeksi. Kesällä kahlailimme siinä, mutta kuulimme kauhutarinoita keväisestä joesta, joka oli täynnä vettä. Joessa ei voinut onkia, mutta käsillä pyydystimme sarvikaloja eli kivennuoliaisia ja kivisimppua. Ne eivät kelvanneet kissallekaan, puhumattakaan, että joku ihminen olisi kuvitellut syövänsä niitä.
–Muistan tänäkin päivänä kosken tuoksun, sen, miten vesi kiehui kivien välistä, myllyn perustusten luota.
KOSKA serkut, Reino-enon lapset Martti ja Irja olivat jo aikuisia ja Martin lapset taas Martikaisen sisaruksia nuorempia, touhusivat sisarukset paljon keskenään.
–Yritimme auttaa talon pidossa, heinäpellolla ja muuta, mitä alle 10-vuotiaat voivatkaan tehdä. Kävimme asioilla, kuten kerran hakemassa sinkkivalkoista maalia Osuuskaupasta. Tien varrella oli mielenkiintoinen kohde: sukulaistemme pitämä limunaatitehdas, matala, kivestä tehty pitkänomainen rakennus, jossa oli pullotuskone ja hiilihapotuslaite. Siellä tehtiin vadelma- tai omenalimonadia, pullotettiin, pakattiin puulaatikoihin ja vietiin kylälle.
Lapset kävivät naapureissa katselemassa ja kuuntelemassa, heidän annettiin istua penkillä seuraamassa elämän menoa.
–Joskus Martin lapset Jorma, Paula ja Salme leikkivät meidän kanssamme.
–Vaarini Hemming oli kuollut jo 1945. Hän oli kolminkertainen Amerikankävijä. Tarinat hänestä ja hänen elämästään elivät yhä. Äitini äiti Elisabet Hautala eli Liisa oli tomera pohjalainen vanhaemäntä, iäkäs jo siihen aikaan, ja piti jöötä etenkin meille lapsille, sanoi aina mitä saa tehdä ja mitä ei.
Liisa-mummosta Martikaisen mieleen on jäänyt erityisesti tämä tarina. Juhannuksen alla Pohjanmaalla oli iltaisin valoisaa ja Aino kertoi, että aurinko paistaa melkein koko yön. Hän lupasi, että pojat saavat valvoa, kunhan eivät aiheuta häiriötä.
–Menimme porstuakammariin päätettyämme valvoa koko yön. Mummo tuli ja veti kaihtimet alas, hänen mielestään niiden piti olla niin. Hänen lähdettyään nostimme ne, mutta hän kävi vielä navetalla ja huomasi kaihdinten olevan ylhäällä, käski tulla laittamaan ne alas ja ripitti meidät. Murjotimme varmaan 10 minuuttia, mutta nukahdimme sitten. Kannan vielä tänäkin päivänä kaunaa siitä, Martikainen naurahtaa.
HAUTALASSA syntyi myös syvä rakkaussuhde Valmet 20 -traktoriin. –Se oli hyvin pieni traktori, aivan uusi ja talon ylpeys. Istuimme aina sen päällä, kun se seisoi pihassa. Jorma tuli kerran sanomaan, että ”saatte ajaa tällä, jos ajatte suoraa tietä pitkin”. Hän ajoi sen tielle, missä ajoin pätkän, traktori käännettiin, ja pikkuveli sai ajaa takaisin. Olimme hurjan ylpeitä. Se jäi ainoaksi kerraksi, kun olen ajanut traktorilla. Olen kuitenkin maalannut tämän traktorin tauluihini moneen kertaan ja myynyt niitä paljon.
VIERAILUT maalle loppuivat, kun pojat kasvoivat, oli harrastuksia Helsingissä ja 16-vuotiaana Martikainen meni kesätöihin. –Sen jälkeen olen käynyt Vimpelissä harvemmin, kun ei siellä ole omaa kesänvietto- ja lomapaikkaa. Sukulaisten kanssa on yhteistä yhä vähemmän. Kun on siellä päin oltu, on käyty katsomassa vanhoja paikkoja ja tavattu sukulaisiakin.
Aino-äiti kuoli Helsingissä 1994. Hän työskenteli työuransa loppupuolella kotitalonsa alakerrassa sijainneessa lastenkodissa ja oli mukana MLL:n kotitätitoiminnassa.
MARTIKAISEN kasvot tulivat tutuksi monelle suomalaiselle hänen työskennellessään 28 vuoden ajan uutisankkurina MTV:n Kymmenen uutisissa. –Olin koko työurani ollut journalistina, paikallislehdessä, Yleisradiossa ja Ruotsin radiossa sekä televisiossa ennen Kymmenen uutisia.
”Upin” tärkeimmät harrastukset ovat akvarellimaalaus ja matkailu, joita hän on yhdistänyt reissatessaan vaimonsa kanssa vuosien varrella paljon. He asuivat yli 20 vuotta pienessä mökissä Pirkkolassa, missä puutarhanhoito oli elämäntapa. Nyt koti on rivitalossa Oulunkylässä, josta pariskunta on tällä hetkellä tilapäismajoituksessa putkiremontin vuoksi Lea-siskon luona.
Suvun asiat ja historia kiinnostavat Martikaista, ja hän etsii taustatietoja muun muassa Vimpeli-facebookryhmästä.
