Luuk. 12:42–48
Maailmassa, jossa kaikella on hinta, on suurin ihmis-olennon saama maanpäälliseen elämään liittyvä lahja lopulta se yksittäinen hetki, kun hän vihdoin ymmärtää, että juuri tämä hetki tässä on suurin syy kiitollisuuteen. Elämäntaitojen oppaat ja self help -podcastit toitottavat, että kiitollisuus on valinta. Olen miettinyt tuota lausuntoa paljon. Ja tullut lopulta siihen tulokseen, että se sekä pitää että ei pidä paikkaansa.
Kiitollisuus on valinta tietoisella tasolla, mutta tunnetasolla ei. Aina ei tunnu kiitolliselta, eikä sellainen olisi mahdollistakaan. Elämä jyrää päälle, ja kaikenlaista tapahtuu yksittäisen ihmisen elämässä – liittyi jyräys sitten omaan, läheisten tai laajemman ihmis-piirin elämään. Maapallon tilasta puhumattakaan.
Tietoisella tasolla, “järjen” puitteissa, voi kuitenkin valita olla kiitollinen. Elossa olemisesta, rauhasta tässä maassa, valinnan vapaudesta, läheisistä ihmisistä, terveydestä silloin kun terveenä saa olla. Myös vaikeuksista. Lista on pitkä. Ja se valinta tuntuu lahjalta, jota kukaan ei voi ottaa pois.
Ei edes huono päivä, viikko tai vuosi, jolloin ihmisen tunnemaailma saattaa kertoa, että missään ei ole mitään elämisen arvoista.
Olen oman ihmispolkunikin kautta havainnut, että ihmisellä pitää ensin olla voimia ylipäätään elää, jotta hän voi käyttää omia lahjojaan. Avuliaisuutta, toisten tukemista, soittamista, laulamista, urheilemista, maalaamista, kirjoittamista – mitä lahjoja kenellekin on suotu. Hyvien uutisten joukkoon on luettava myös se, että lahjoja voi harjoitella. Lahja ei ole staattinen tila. Elävä lahja elää. Oli se sitten murheiden kuuntelemista, konkreettista tukemista ja auttamista tai oman itsensä toteuttamista innostavilla ja inspiroivilla tavoilla.
Kuolleita lahjoja ei taida olla edes olemassa.
Juho Niemelä
Kirjoittaja on toimittaja-muusikko-retkeilijä, joka ihmettelee tunturin laella tai keikkalavalla maailmankaikkeuden mysteerejä
(Teksti: evl.fi)
