Koulun päättymisen jälkeen Huopana lähti kotoa ja sai tyttärensä 17-vuotiaana. –Muutimme Jonnan isän kanssa Laihialle, missä olin töissä metallifirmassa. Yhden kesän olin Uumajan laivalla kokkina, sitten aloitin Vaasan kaupungilla kotihoitajana. Kun palasin Vimpeliin 1986, sain paikan kotiavustajan sijaistajana ja kun minut vakinaistettiin, tein sitä hommaa 20 vuotta.
Kotihoidon alkuvuosina oli tavallista, että oltiin päivä tai puolikas samassa paikassa, ja siellä tehtiin kaikkea mahdollista marjojen keräämisestä ulkosaunan lämmittämiseen ja kaupassa käyttämisestä kananmunien pesuun. –Yhteen aikaan työ oli pitkälti siivousta. Se oli aika raskas vaihe.
Sitten käyntipaikat lisääntyivät, aikataulu kiristyi ja hoito keskittyi lääkkeisiin ja ruokailun järjestämiseen. Lopulta asiakkaille suositeltiin ruokahuollon hoitamista kaupan kautta. Nykyisin kotihoito on vielä aikataulutetumpaa.
Kun kaupunki osoitti Hemilänrantaan kaksi työntekijää, Huopana siirtyi sinne. Kahden vuoden jälkeen oli jälleen siirto edessä: kotipalveluun tai Intervalliin. Huopana valitsi Intervallin.
INTERVALLISSA Huopana on viihtynyt. Hieman vajaan 10 vuoden aikana hän on nähnyt ja kokenut koko draaman kaaren, kun saatiin uusi Intervalliosasto, joka paljastui vuosien jälkeen vesivahinkoiseksi ja purettiin uuden tieltä. Tänä aikana osasto on ollut kahteen kertaan evakossa Järviseudun sairaalan tiloissa.
–Olihan se aika toivotonta: ensin työntekijöiden huolta tilojen terveydestä ei otettu tosissaan, sitten vuoden mittaiseksi suunniteltu evakkotaival venyi kahteen ja puoleen. Vanhoissa tiloissa toimiminen oli haastavaa ilman koronaakin, turbulenssia on riittänyt. Työyhteisö on ollut kullan arvoinen.
Uusiin tiloihin päästyään henkilökunta on pitkään vain ihmetellyt, onko tämä tottakaan, että täällä nyt ollaan. –Tilat ovat ihanat. Ainoastaan lisää varastotilaa toivoisimme, ehkä sitä saadaan laajennusosaan, jonka on määrä valmistua kesällä.
Intervallihoidon merkitys on kirkastunut Huopanalle vuosien aikana. –Se on omaisten jaksamiselle tosi tärkeä. Lyhyemmillä jaksoilla omaista ei ole tarpeen käydä katsomassa joka päivä, aika on tarkoitettu läheisten huilaamiseen ja hengähtämiseen. Ja kun puhutaan kuntoutuksesta, ei ikäihmisiä maratonille harjoiteta, vaan omatoimisuuden lisäämiseen arkisilla toimilla, pois sängystä ja toisten seuraan. Kuntouttava työote on tärkeä.
HOITOTYÖSSÄ on parasta vuorovaikutus ihmisten kanssa. –Olen toiveammatissani. Vanhukset ovat ihania. Työpaikka on toinen kotini ja työyhteisö perheeni. Monesta pitkäaikaisesta asiakkaastakin on tullut ystäviäni. Useita olen käynyt katsomassa sen jälkeen, kun he ovat saaneet paikan esimerkiksi Kultakämmenessä, tai laitan joskus kortin. Työ kysyy kyllä välillä hermoja ja on raskastakin, mutta huumori auttaa silloin.
Huopana järjestää mielellään iltaisin bingoa asukkaille ja kokee sen tärkeäksi viriketoiminnaksi. Siitä onkin tullut hänelle sydämen asia.
–Vaikka asiakkaat ovat kuinka muistamattomia, bingon pelaaminen yleensä onnistuu. He ovat sitä ikäluokkaa, että ei ole jumpattu, mutta suurin osa on joskus pelannut bingoa. Siinä huomaakin sairauden etenemisen; säännöllisesti Intervallijaksoille tulevien toimintakyvyn ja muistin muutokset näkyvät bingoa pelatessa.
Bingopalkintoja Huopana on huhuillut somessa, kerännyt lahjoituksina kaupoista ja ostanut itse kirpputoreilta. –Ei sen palkinnon aina tarvitse häävi olla, mutta kyllä osallistujat odottavat, että jotakin saisi. Palkintoja voi tuoda vaikka laatikossa osaston oven pieleen, ne otetaan ilolla vastaan! Esimerkiksi shampoot ja puhelinpussukat ovat tarpeellista tavaraa.
VUOSI sitten Huopana oli lonkan tekonivelleikkauksessa. Kuukausi sitten hän kaatui talviliukkailla ja parantelee nyt saamaansa kehräsluun vammaa. –Kiitokset minua auttaneille! Kyllä tämä tästä.
Avustettavana oleminen avasi hänen silmiään. –Jokaisen hoitajan pitäisi olla viikko pyörätuolissa toisten armoilla, hän sanoo puolitosissaan. –Se opettaisi paljon hoitotyöstä. En nyt yhtään ihmettele, vaikka pyörätuolipotilaat valittavat, oli niin takamus kipeänä siitä istumisesta. Ja kun sängyssä olevaa äkkiä, varoittamatta käännetään, saattaa säikähtää, että putoaa sängystä.
Sisarussarja on elämän kantavia voimia
ELÄN elämäni parasta aikaa, kertoo huhtikuussa 60-vuotispäiviään viettävä vimpeliläinen Seija Huopana. Se, että elämä on nyt seesteistä, ei ole itsestään selvää.
–Elämä on koulinut minua kovalla kädellä. Äitini kuoli äkillisesti vuonna 1977, kun olin 16-vuotias. Se oli kova paikka. Elämä heitteli, kun olin nuori. Myöhemmin on ollut eroja ja alkoholiongelmaa. Nyt olen ollut kuusi vuotta raittiina. Minulla on ihana perhe, johon kuuluu tyttäreni Jonna lapsineen ja pikkuinen Saana neljättä polvea, sisarukset, työkaverit ja kummityttö.
Huopana syntyi pienviljelijäperheeseen, kun perhe oli muuttanut työn perässä Ruotsiin. Huopanan kylään Sääksjärvelle, Vimpelin, Lappajärven ja Vetelin kuntien rajamaille kuitenkin palattiin. Perheeseen syntyi seitsemän tyttöä ja yksi poika.
Sisarussarja on ollut yksi elämän kantavia voimia. –Kyllähän me otetaan yhteen ja suuttua tupsahdetaan yhtäkkiä toisillemme, mutta jos jotain sattuu, löytyy aina porukkahenki ja tukea.
Vaikeina aikoina usko korkeampaan voimaan on auttanut. –Rukous kantaa. Lisäksi on ollut aina hyviä ystäviä ja sisarustenkin kanssa on voinut asioita pohdiskella. Ajatus on ollut, että nousen täältä, vaikka kuinka syvällä olisin käynyt.
Pitkään odotetut syntymäpäiväjuhlat, joihin Huopana oli suunnitellut kutsuvansa ystävät ja suvun koolle kylätalon vuokraamalla, toteutuvat ehkä sitten 10 vuoden kuluttua. Kokoontumisrajoitusten vuoksi kakkukahvit juodaan pääsiäislauantaina kotosalla, porrastetusti.
