MUSSE oli pienin pennuista ja leikki perunalla, jonka oli saanut eustuvan siemenperunalaatikosta. Oli kevät ja Hautalanlahdesta jäät lähteneet.
–Tuon minä haluan, hihkaisi tyttö osoittaen eloisaa pikkupentua.
Jaska oli luvannut hänelle koiran sinä päivänä, kun puntari näyttäisi tytölle kolmeakymmentä kiloa. Niinpä tytär piilotti puntarille mennessään paitansa sisään kolmen kilon puntin, lupa tuli. Hinnaksi sovittiin Tulivuoresta ostettu kahvipaketti. Mäyräkoiran muiden pentujen näössä oli saksanpaimenkoiraa, labradoria ja kultaista noutajaa, Mussessa ehkä venäjänajokoiraa tai beagleä.
–Onko se oikein beatles, kysyi Harjun isäntä seuraavana kesänä Jaskalta.
Mussea kehuttiin älykkääksi, se oli ”ku puhesta vailla”, joka kuvitteli olevansa syntyjään talon väkeä, vaikka oli Tarvolasta adoptoitu. Kerran Karvalan miehiä tuli katsomaan Eurosportilta Leijonien MM-otteluita.
–Ihan kuin tuo koira katsoisi ja ymmärtäisi jääkiekkoa, Veikko sanoi.
–Kyllä se muuten, mutta paitsiota se ei tahdo ymmärtää, Jaska vastasi.
Hirvien jäljillä
1960-LUVUN puolivälissä Hannu Oksan kotona asusteli Pyry-koira ja Aapali-varsa, jotka leikkivät keskenään.
–Kerran Pyry meni maassa makaavan Aapalin päälle makaamaan, mistä otettiin valokuva, Oksa kertoo.
Oksa kertoo ampuneensa yli 160 hirveä, joista 18-piikkisen läheltä Lappisenjärveä. Lämmöllä hän luettelee hirvikoirien nimiä, kuten norjanharmaat Heikki Laasasen Vahti ja Hannes Lammin Vili, Heikki Länsimäen karjalankarhukoira Sulo, jämtlanninpystykorvat Matti Övermarkin Jespe, Antti Kallingin Roki ja Jaakko Alalantelan Zero. Kaikki nämä kunnokkaat hirvikoirat ansioituivat kokeissa ja näyttelyissä.
Oksan nykyinen 16-vuotias suomenpystykorva on perinyt nimensä hevosen kanssa leikkineeltä koiralta. Yhtenä päivänä hän oli osunut kaurispukkiin, mutta ei löytänyt sitä illan hämärtyessä. Hän haki kotoa Pyryn, joka löysi sen 150 metrin päästä ampumapaikalta. Suomen kansalliskoira osaa olla omistushaluinen.
–Silloin katsottiin, kumpi meistä on isäntä, muistelee Oksa.
Masennuksen musta koira sai jäädä
MIELEENI on jäänyt erään Länsirannan mattomiehen väite, että hänellä oli niin viisas metsäkoira, että se tiesi jo illalla alkaa liikehtiä malttamattomasti, kun aamulla lähdettäisiin jahtiin. Myyräjahdissa etevin oli hirvikoira Nasse, joka kävelymatkan aikana Suvirannasta peltojen kautta Kivikoululle saalisti parikymmentä pikkuvilistäjää. Pihavahdeista ärhäkin oli Nalle, jonka ruokakupin lähelle ei ollut syytä mennä, se kävi herkästi kinttuun kiinni. Turre haukkui Tuikantien jokaista vierasta kulkijaa ja piti huolen, että kettutarhalle ei ollut kellään ylimääräisellä asiaa.
Terrieri Saku oli vain yksi niistä asioista, mitä eräs nainen oli menettänyt avioerossa. Aikansa surtuaan hän pysähtyi koirankieltomerkin eteen puistossa. Siinä hetkessä hän teki lujan päätöksen, että hyväksyisi uuden elämänvaiheensa. ”Masennuksen mustalle koiralle” oli tullut aika laittaa rasti päälle, kuten kyltissä. Menneistä asioista, joita ei voinut muuttaa, tuli päästää irti, kuten kauan sitten kuolleesta snautserista, kaikella lempeydellä. Se toimi.
Nobel-kirjailija Pablo Neruda kirjoitti Oodin koiralle vaeltaessaan Chilen keväässä appelsiinintuoksuisilla vainioilla, suomennos huhtikuussa edesmenneen Pentti Saaritsan: ”Vaellamme, mies ja koira joita yhdistää vihreä aamu ja mieltä kiihdyttävä tyhjä yksinäisyys, jossa vain me olemme olemassa, tämä kasteisen koiran ja metsärunoilijan ykseys…yliaikainen ystävyys, onni olla koira ja olla ihminen yhtyneenä yhdeksi eläimeksi, joka kulkee liikutellen kuutta jalkaa ja yhtä kasteenkosteaa häntää.”
Tapani Tyynelä
