SOTA-AJAN kotirintamahistoriaa tutkinut tohtori ja kirjailija Erkki Kujala luennoi keskiviikkona Kortesjärven kirjastossa otsikolla ”Riisitautisukupolvesta hyvinvointiyhteiskunnan rakentajiksi”.
Toholampinen Kujala kävi läpi sotien jälkeistä lähihistoriaa kertoen, miten nälällä ja työllä kasvatetut sotasukupolven lapset nostivat köyhän Suomen hyvinvointivaltioksi. Samalla hän pohti myös nykyajan menoa ja kysyi: Entä nyt?
KIRJAILIJA itse syntyi talvisodan aikana, jouluna 1939.
Hän kiinnostui sotalasten elämäntarinoista 80- ja 90-lukujen taitteessa tutustuessaan siihen aikaan suosittujen elämäkertakirjoituskilpailujen kilpailutöihin. Niitä oli kirjoittanut moni sellainen mies, jonka elämä oli lähtenyt luisumaan alamäkeen. Monesti teksteissä vilahteli sota — joko itse koettuna tai isän kokemana — syynä sille, miksi kirjoittajat kokivat epäonnistuneet elämässään.
Kujala kiinnostui siitä, mikä merkitys sodalla on isyyteen ja sitä kautta suomalaisen miehen tunne-elämään. Hän teki aiheesta väitöskirjan Sodan pojat.
Luento perustui hänen uusimpaan, viime vuonna julkaistuun omaelämäkertaiseen teokseensa Sisulla ja sydämellä.
Kirja kertoo hänen monivaiheisen elämäntarinansa kansakoulupohjaisesta halsualaisesta maanviljelistä palkituksi dokumenttitoimittajaksi ja yhteiskuntatieteiden tohtoriksi. Samalla se sisältää paljon suomalaista lähihistoriaa.
SOTASUKUPOLVEKSI hän laskee karkeasti 1930- ja 50-lukujen välillä syntyneet. Heidän lapsuudessaan oli puutetta kaikesta. Ruokaa oli maaseudullakin heikosti, ja kaikkien piti kyetä töihin niin nuorena kuin suinkin mahdollista.
–Viimeinen säännöstelykausi loppui vuonna 1952 eli olympiavuonna. Sen jälkeen syntyneillä elämänkokemus on niin erilainen, että se ei ole enää verrattavissa sotasukupolveen.
Isät olivat rintamalla ja äidit lujilla. Naiset tekivät kotirintamalla naisten töiden lisäksi myös kaikki miesten työt. Heidän piti kasvattaa lapset ja synnyttää lisää lapsia. Suomen valtio ohjeisti naisjärjestöjen kautta, että joka perheeseen pitäisi tehdä vähintään kuusi lasta.
Harva tämän sukupolven lapsista pääsi oppikouluun eli kansakoulusta seuraavalle opiskelutasolle.
VAIKKA talvisotaan jouduttiinkin osittain kylmiltään, Suomella oli tästä huolimatta Kujalan mukaan joitain vahvuuksia, joilla koitoksesta selvittiin kunnialla.
Suomi oli itsenäistynyt reipas 20 vuotta aiemmin, jonka jälkeen yhteiskunnallinen elämä kehittyi aimo harppauksin. Vuonna 1921 säädettiin laki koulupiireihin jaosta ja oppivelvollisuudesta. Vaikka kaikki eivät velvollisuudesta huolimatta kansakoulua pystyneetkään käymään, kirjailijan mukaan suomalaiset olivat koulutuksessa valtavan paljon Neuvostoliittoa edellä.
–Lähes kaikki rintamalle lähteneet miehet osasivat lukea ja laskea, ja kun vastassa oli armeija, jossa nämä taidot olivat harvinaisia, se oli suuri etu sodankäynnissä.
Itsenäistymisen jälkeen virisi myös monenlainen kansalais- ja järjestötoiminta, ja vapaussodasta huolimatta isänmaallisuus oli vahvaa. Nämä olivat tärkeitä lähtökohtia sodassa pärjäämiseen.
–Kansakoululla sekä kansalais- ja järjestötoiminnalla, kuten suojeluskunnilla, maatalousalan järjestöillä, nuorisoseuroilla ja työväenyhdistyksillä, oli iso merkitys.
ITSENÄISTYMISTÄ seurannut voimakas yhteiskunnallinen kehitys kuitenkin koki valtavan kolauksen sodan sytyttyä.
Sotaan pakotettiin yli 600 000 miestä ja naista. Monista talouksista lähtivät isän lisäksi pojat ja tytöt vielä lotiksi.
–Silloin tulevaisuuden suunnitelmat romahtivat lukemattomalta määrältä ihmisiä. Kun isälle tuli lähtökäsky ja äiti purskahti itkemään, silloin tajusi pieni lapsikin, että nyt on jotain erityistä tekeillä.
Alkoi pelon aika. Pahimmin sen tietysti kokivat sodan jalkoihin Karjalassa ja itärajalla jääneet, ja Lapissa ja pääkaupunkiseudulla pommitusten keskellä asuneet. Ruotsiin ja Tanskaan vietiin 70 000 lasta.
Monelta lapsuus jäi kokematta pelätessä, miten käy isälle, veljille, siskoille ja koko isänmaalle.
KAIKKI joutuivat töihin pienestä pitäen. Jo viisivuotias poika saattoi joutua äestämään hevosella kesantopeltoa.
–Kun leipänsä eteen oli jokaisen tehtävä jotakin, kaikille sota-ajan lapsille kasvoi kiintymys työhön.
Huonosta ruoasta ja oloista johtuen lapsikuolleisuus oli suurta, ja riisitaudin, hinkuyskän, angiinan, syyhyn ja tuhkarokon kaltaiset sairaudet olivat yleisiä.
–Lähes kaikki sota-ajan lapset joutuivat sairastamaan ainakin jonkun näistä taudeista.
Pula-ajan ruokavaliosta oli myös muunlaisia seuraamuksia.
–Olen tutkinut urheiluhistoriaa, enkä ole löytänyt yhtäkään maailmanmestaria tai olympiavoittajaa mistään lajista, joka olisi syntynyt sota-aikana.
MITEN tästä sitten noustiin?
Kujalan mielestä Suomi selvisi sodan jälkeisistä vuosista hyvinvointivaltioksi kovan työn ja kanssaihmisistä huolehtimisen avulla. Hän itse uskoo, että nämä kaksi asiaa ovat keskeinen osa koko elämän tarkoitusta. Se lähtee jo Raamatusta.
Kun sota-aikana ja sen jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tulivat aikuisikään, ei kaikille ollut töitä. Oli lähdettävä maalta kaupunkiin. Uusiin ammatteihin luomaan hyvinvointia. Moni lähti siirtolaisiksi Ruotsiin, osa Amerikkaan, Kanadaan ja Australiaan.
–Siellä kasvatettiin yksi sukupolvi. Siellä luotiin uusi ajattelu sosiaalipolitiikasta.
Tämä uusi sosiaalipolitiikka paransi suomalaisten mahdollisuuksia koulutuksen ja terveydenhuollon näkökulmasta.
Siihen harvat olivat edistyneet maksulliseen oppikouluun asti. Siihen asti, jos köyhä sairastui vakavasti, hänen oli vain kuoltava, sillä yhteiskunnalta ei apuja herunut.
Ilmaisten kunnallisten keskikoulujen ja ensimmäisten ammatillisten koulujen myötä yhä useampi pystyi kouluttautumaan alkeita pidemmälle. Nyt myös kansalaisten terveydestä ruvettiin kantamaan yhteisvastuuta.
MAATTOMILLE rintamamiehille ja Karjalan siirtolaisille, joita tuli Suomeen 430 000, annettiin kylmiä tiloja viljetäviksi. Valtio vei heidät keskelle korpea tai suon laitaan ja osoitti, että tässä sulle palsta; tee siihen talo ja raivaa siihen pelto.
–Se oli inhimillisesti tosi raaka tilanne ja kova vaatimus, mutta he tekivät sen. Syntyi valtava määrä tiloja ja kokonaisia kyliä. Sitä on myöhemmin arvosteltu aivan hulluksi hommaksi, mutta sillä oli suuri merkitys, ettei sodan runtelemia pakolaisia pantu piikkilanka-aitauksiin tai leireille, vaan heidät sidottiin maahan.
Tärkeä rooli oli erilaisella harrastustoiminnalla, kuten urheiluseuroilla, ompeluseuroilla ja työväenliikkeillä, ja ylipäätään yhdessä tekemisellä. Talkoot olivat suosittuja, koska moni paikka oli jäänyt sotavuosina huonolle hoidolle. Mukaan otettiin myös lapset. Niissä opittiin yhteisöllisyyden merkitys.
–Kaikki halusivat kokoontua yhteen. Sodan aikaan tilanne oli sama kuin nyt korona-aikana: yhteisiä tilaisuuksia ei pystytty järjestämään. Ei ollut kuin hautajaisia.
MYÖS usko oli monelle tärkeä johdattava tekijä niin sotavuosina kuin niiden jälkeenkin.
–Vaimot, äidit ja vanhemmat rukoilivat kotona ja miehet rintamalla. Miehet eivät ole paljon uskostaan kerskuneet, mutta moni kirjoitti kirjeissään kotiin, ettei heillä kylmän, nälän ja jatkuvan kuolemanpelon keskellä ollut muuta turvaa kuin Jumala.
Sotaa seurasi ”hulluja vuosia”, kun karmeuksia nähneet ja tehneet miehet ahdistuivat ja raaistuivat. Juopottelu ja tappelu oli yleistä, kun he purkivat tuskaansa arkena työhön ja pyhänä viinaan.
–Ihmiset menivät siihen aikaan kiireellä naimisiin lyhyen aikaa seurusteltuaan, ja siitä seurasi paljon avioeroja. Kirkko puuttui voimakkaasti tähän, ja korosti perheen ja avioliiton merkitystä, Kujala pohtii. –Mielestäni sillä oli suuri merkitys siihen, että tästä villistä ajasta päästiin nopeasti ohi.
JOS sotasukupolvella ei olisi ollut kaikkea tätä taustaa — koulutusta, harrastustoimintaa, kansalaistoimintaa, hengellistä toimintaa — hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen olisi ollut paljon vaikeampaa, Kujala kiteyttää.
–Sotasukupolvelle kasvoi työn eetos ja selviytymisen eetos. Niillä rakennettiin suomalainen hyvinvointiyhteiskunta, josta seuraavatkin sukupolvet ovat ehtineet nauttia vuosikymmeniä. Meidän on hyvä muistaa, miten nykyinen hyvinvointiyhteiskunta on syntynyt.
