MEILLE on tullut koko maailmaan sellainen vieras kuin korona, joka vaatii vielä karanteeniinkin. Minä olen ollut karanteenissa kurkkumätäpotilaana kaksi viikkoa vuonna 1945. Kurkkumätäepidemia riehui Evijärvellä, ja ainakin yksi nuori tyttö siihen kuolikin. Olin juuri päässyt ripille, enkä tiedä mistä tartunnan sain. Olin meidän isossa perheessämme ainoa, joka siihen sairastui.
Meitä oli neljä evijärveläistä yhteiskaranteenissa Lappajärvellä, kolme nuorta naista ja yksi nuorimies. Siellä oli sairaalan pihassa pieni mummonmökki, jossa tupa ja kamari. Itse huolehdittiin kakluunin lämmittämisestä. Ei meillä mitään hätää ollut. Sairaalan puolesta tuotiin ruoka ja puhtaudesta huolehdittiin. Hoitaja kävi antamassa pistoksia, joilla tautia hoidettiin. Sanoi sitä käärmeen seerumiksi. Äiti kävi yhden kerran minua katsomassa. Tuli polkupyörällä Särkikylästä ja ikkunan takaa itkettiin.
Hauskojakin hetkiä karanteenista on muistiin jäänyt. Mökissä oli yhteinen yöastia, johon tehtiin kaikki tarpeet myös päivällä. Siivooja sen aina vei ulos ja tyhjensi. Porukkamme poika oli varsinainen veijari. Kerran hän asetteli lattialle sangon ympärille polttopuista irronneita kaarnanpalasia ja huusi siivoojalle, että ”tuu ny kahtomaan, sanko on täys ja lattiallakin on jotain”. Siivoja tuli ja oli ihmeissään, taisi kyllä vähän suuttuakin, kun huomasi tempun. Mutta meille naurua riitti toisenakin päivänä.
”Marraskuussa musta maa, valkolunta vartoaa. Joulukuu myös joutuu, juhlahetken tuoden, kaunihisti päättää kalenterivuoden.”
Mielenrauhaa ja rakkautta joka kotiin!
Salme Tähtinen
