Hän työskenteli tehtaan luottamusmiehenä ja työsuojeluvaltuutettuna, ja oli tehtaan palveluksessa sen ensimmäisestä päivästä viimeiseen.
–Se oli elämäni parasta aikaa. Olimme nuoria ja terveitä, yhteishenki hyvä, aina puhallettiin yhteen hiileen!
Enimmillään Vimpelin tehtaalla oli töissä 134 henkilöä, joista osa tuli Luoma-aholta ja Itäkylästä saakka. Vimpeli oli yksi Tiklaksen yhdeksästä Vaasan läänin alueella sijaitsevasta satelliitista.
JOUKKO vimpeliläisiä entisiä Tiklaksen työntekijöitä kokoontui muistelemaan menneitä. Osa heistä tapaa toisiaan edelleen melko säännöllisesti, toisia paikkakunnalla asuvia ei tavata juuri koskaan. Helle Anttila, yksi vanhimmista elossa olevista, ei päässyt paikalle, harmitteli Kivinen.
–Kyllä kaikki tunnistaa vielä, Leena Leppäkangas totesi. –Meistä lähtee aika paljon ääntä, kun olemme yhdellä koolla. Se johtuu siitä, että oppi puhumaan kovaa, kun piti samalla tehdä töitä ja puhua koneiden melun yli.
–Ailallekin piti huutaa, kun hän oli työnjakajana, vitsaili joku.
Arveltiin, että lähes puolet töissä olleista on jo menehtynyt. Kurssille otettiin alle 40-vuotiaita, mutta kun Ruotsiin lähtijöiden vuoksi työvoimasta oli pulaa, yli 50-vuotiaatkin pääsivät töihin. Moni teki aamulla maatilan työt, tuli päiväksi ompelimoon ja taas illalla oli navettatöiden vuoro, todettiin keskusteluissa.
Leppäkangas oli ollut Tiklaksen tehtaalla Seinäjoella, ja käytyään mutkan muualla siirtyi ystävänsä perässä Vimpelin Tiklakselle, missä työskenteli sen loppumiseen saakka.
–Tykkäsin ompelemisesta, siksi jaksoin sitä työtä 30 vuotta.
URAKKATYÖ oli vaativaa, ja olosuhteet pölyiset. Moni aloitti tehtaalla nuorena, jotkut jopa 15-vuotiaina. Joku muisteli saaneensa markan tuntipalkan, Heliä Panulan aloittaessa 1957 hänen palkkansa oli 47 penniä.
Iso osa työviihtyvyyden syntymisessä oli työn ulkopuolella tapahtuva toiminta. Oli myyjäisiä, hiihtokilpailuja, mäenlaskua, retkiä, iltamia ja huumoria. Joskus kokoonnuttiin yhteen Tiklaksen muiden ompelimoiden väen kanssa, esimerkiksi lentopalloturnauksiin.
–Kesälomareissusta puhuttiin jouluun asti, sitten järjestettiin joulujuhlat, Leppäkangas naurahti. –Henkeen vaikutti paljon se, että oltiin yhdessä työajan ulkopuolellakin. Nykyään se on jäänyt monesta paikasta.
–Kuitenkin se oli työpaikka ja tulosta piti tulla, Heliä Panula totesi.
Joku muisti aikaa, kun Irlannin tehtaan opiskelijat tulivat Vimpeliin perehdytykseen. Sieltä tuli jälkikäteen paljon kiitoksia, että heitä oli hyvin pidetty. –Eivät osanneet hiihtää, joten opetimme, kertoi Matti Järvelä.
Kiviseltä ja Leppäkankaalta saa ison kiitoksen tehdaspäällikkö Maria Niemi, jonka kanssa erimielisyyksistä pystyttiin sopimaan: –Mitään ei ole jäänyt hampaan koloon!
Muut paikallaolijat nyökyttelevät myöntävästi.
–Kylällä on ihana kulkea, kun kaikki entiset työkaverit tervehtivät, Niemi totesi.
Monenlaista tapahtui.
–Kerran ompelin neulan sormeen, se katkesi ja jäi kiinni, Leena Pukkinen muisteli. –Johtaja vei minut toimistoon ja irrotti neulan tyynen viileästi.
TULIPALO tehtaalla ja sitä seurannut poikkeusaika on jäänyt lähtemättömästi mieliin.
–Tulin pyörällä töihin viimeisenä työpäivänäni ennen äitiyslomaa, ja löysin savuavat rauniot, muisteli Pukkinen. Oltiin juhannusviikossa 1980.
–Asuimme Rauhankartanossa ja heräsimme paloautojen ääniin, kertoi Leppäkangas.
–Tehdas paloi lähes maan tasalle. Palo lähti todennäköisesti välikaton sähköjohdoista, jotka olivat vaurioituneet, totesi Niemi.
Tehtaan väki oli jäämässä kesälomalle. Niemi ei ehtinyt lomailla, vaan valmisteli toiminnan jatkoa. Lomien jälkeen osa aloitti Sääksjärven Nuorisoseuralla, jonne kuljettiin jopa polkupyörillä, miehet siirtyivät väliaikaisesti Vähäkyröön, ja osa väestä jatkoi tehtaan vähiten vaurioituneessa päässä, kunnes remontti saatiin valmiiksi.
–Henki oli hyvä, en muista, että kukaan olisi valittanut, Niemi kertoi.
SUURIN osa Tiklaksen väestä oli ensimmäisen polven työläisiä, eikä työntekijän vaatimuksia aina välttämättä ymmärretty heti. Ompelimo toi muutoksia paitsi yksittäisten ihmisten elämään, myös yhteiskuntaan. –Naiset oppivat käyttämään pankkipalveluita, sanoi Kivinen.
–Myös kunnallinen päivähoito on alkanut meidän aikanamme. Aluksi äitiyspäiväraha oli kaksi kuukautta, ja meidän lapset olivat ensimmäisiä, ketkä menivät täällä perhepäivähoitoon, Leppäkangas totesi.
Leena Pukkinen muisteli pyöräilleensä siskonsa kanssa töihin ympäri vuoden. Samalla kuljetettiin lapset päivähoitoon, parhaimmillaan kolme pyörän päällä ja neljäs vatsassa yhtä aikaa. –Talvella pyörä oli niin kankea, että sai ves’märkänä polkea.
VIMPELISSÄ ommeltiin pääasiassa Neuvostoliiton vientiin paitoja, takkeja (myös Englantiin Marks & Spencerille) sekä ulkoiluvaatteita.
–Minulla on vieläkin Tiklaksen hame kaapissa ja laput kiinni, Maija Kivinen nauroi. –Tellervo Koivistokin osti Tiklaksen vaatteita.
Moni siis tienasi leipänsä Tiklaksella, ja oli suuri isku, kun tehtaan lopettamisesta tiedotettiin 1988. Venäjän kaupan loppuminen vei työt, tuotantoa siirrettiin Viroon ja Karjalaan, ja sitten tuli lama. 130 työntekijää jäi työttömäksi kerralla.
–Se tuntui ihan maailmanlopulta, kertoi Panula.
–Minä olin todella järkyttynyt, istuin vain ja ihmettelin, enkä osannut tehdä mitään, Leppäkangas jatkoi.
Sen jälkeen Vimpelissä perustettiin useita pieniä vaateyrityksiä, jotka eivät kuitenkaan toimineet kovin pitkään. Useimmat työntekijät löysivät sittemmin muuta työtä. Tiklas meni konkurssiin vuonna 1995.
