VAIKKA opettajuus on myllerryksessä ja työn vaativuus yhteiskunnan muuttuessa on noussut tapetille, on alajärveläinen Joni Pollari varma ammatinvalinnastaan. Hän haluaa työskennellä lasten parissa hyödyntäen positiivista pedagogiikkaa ja toiminnallisuutta.
Jyväskylässä varhaiskasvatustiedettä opiskelevan Pollarin ajatus hakeutua opetusalalle syntyi jo yläkoulun ja lukion aikana, kun hän teki työharjoittelujaksonsa alakouluilla.
–Armeijan jälkeen, ollessani ohjaajana ja työkokeilussa Myllykankaan koulussa Salon Sarin luokassa liekki opettamiseen syttyi vielä enemmän, kun näin hänen intohimonsa tekemiseen. Sain sieltä paljon oppia liikunnan käytöstä muiden aineiden opettamisessa ja näin, miten lapset siitä tykkäävät. Tulevaisuudessa kasvatusalalla on tiedossa kamppailua ruutujen ja älylaitteiden haittavaikutuksia vastaan ja tarvitaan eri tapoja, joilla lapset saadaan keskittymään opetukseen.
VARHAISKASVATUS on vahvasti naisvaltainen ala. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston kandiopinnoissa Pollari laskeskelee miespuolisia opiskelijoita olevan reilut 10 prosenttia.
–Varhaiskasvatus koetaan ehkä paljolti hoiva-alaksi, vaikka siinä on paljon pedagogiikkaakin, hän pohtii syytä sille, miksi sukupuolijakauma on mikä on.
–Luokanopettajakoulutuksessa on hieman enemmän miehiä. Minua työssä innostaa se, että päivät ovat erilaisia, ei tiedä mitä tapahtuu: voit suunnitella kaiken miten tarkasti haluat, aina tulee muuttujia ja yllätyksiä. Olen aina tykännyt työskennellä lasten kanssa, koska lapsilla on tosi hyviä juttuja, tulee mielenkiintoisia keskusteluita, tykkään asettua lasten tasolle ja mennä leikkiin mukaan. Tässä työssä tulevat esille monet omat vahvuuteni: olen sosiaalinen, tykkään jutella ihmisten kanssa ja hyödynnän mielelläni liikuntaa ja toiminnallisuutta monin tavoin.
Maisteriopintoihin Pollari suuntaa ajatuksenaan, että haluaisi vielä pitää kortit auki sen suhteen, minkä ikäisiä lapsia haluaa jatkossa opettaa. Kandin papereilla saa pätevyyden päiväkodin ja esikoulun opettajaksi, mutta luokanopettajuuskin kiinnostaa.
–Joka tapauksessa haluan tehdä maisterinopinnot ennen työelämään siirtymistä ja saada kenttätyökokemusta, minkä jälkeen kiinnostaisivat myös päiväkodin tai koulun johtajan tehtävät. Nyt olen alkanut löytää oman minä-opettajuuteni, vahvuuteni ja opetustyylini.
Poissuljettua ei ole myöskään opettaminen ulkomailla, sillä syventävä harjoittelu Qatarin Finland-Schoolissa herätti kiinnostuksen kansainväliseen opetukseen.
JULKINEN keskustelu opettajuudesta ja työn vaativuudesta mietityttää Pollaria.
–Paljon on puhuttu työn puhuttu alan kuormittavuudesta, työuupumuksesta ja opettajien työnkuvan muutoksesta. Varmasti tähän vaikuttaa sekin, missä päin maata työskentelee ja millainen työyhteisö on. Huolen aiheena on, että opettajan auktoriteettia on koko ajan pienennetty. Ennen uskottiin aina opettajaa, nyt uskotaan lasta, luottamussuhde on murtunut. Opettaja kuitenkin ajattelee lapsen parasta ja on vastuussa tämän kasvatuksesta ja kehittymisestä muutenkin kuin oppiaineiden osalta. Kotien asenne opettajaa kohtaan heijastuu myös lapsiin.
–Tarvittaisiin selkeät säännöt älylaitteiden käytölle eikä olisi huono vaihtoehto, jos oppilaita voitaisiin jättää luokalle. Näin oppilaan oma vastuu työskentelystä kasvaisi, samoin yhteistyö vanhempien kanssa, perheet olisivat kiinnostuneita enemmän siitä, miten koulussa menee, pohtii Joni Pollari.
Lapset ovat samanlaisia kielestä ja kulttuurista riippumatta
ENSIMMÄISEN opiskeluvuoden aikana mainittu mahdollisuus lähteä työharjoitteluun ulkomaille jäi itämään Joni Pollarin mielessä ja hän palasi viime vuonna asiaan huomattuaan, että opiskelukaverilla oli samat mietteet.
–Yllätys oli, kun tarjolla olivat Intia, Oman ja Qatar, kun luokanopettajilla on tarjolla Espanjaa ja Euroopan kohteita. Qatarin koulusta kuulin paljon hyvää, joten aloin tutkia sitä ja siitä tuli ykköskohde. Sain tietää, että siellä asuu paljon suomalaisia.
Motivaatiokirje, esittelyvideo ja vaativa haastattelu toivat lopulta harjoittelupaikan, jonne Pollari suuntasi marraskuussa seitsemäksi viikoksi.
Noin puolet Qatarissa toimivan yksityisen Finland-Schoolin opettajista oli suomalaisia, samoin opetussuunnitelma, mikä helpotti kotiutumista koululle. Koulu on iso kompleksi, joka sisältää päiväkodin, esi- ja peruskoulun sekä lukion.
–Isoja eroja arjessa olivat vartijat, joita siellä on kaikkialla ennaltaehkäisyn vuoksi, oppilaiden koulupuvut sekä se, että opettajia herroitellaan: minä olin oppilaille Mr. Joni. Koulussa ei saanut käyttää farkkuja, vaan opettajat pukeutuivat pitkiin mekkoihin tai kauluspaitoihin ja suoriin housuihin. Esikouluryhmässäni oli ainakin seitsemää eri kansallisuutta ja useita eri uskontoja, lapset opiskelivat arabian lisäksi englantia, espanjaa ja ranskaa. Oli hienoa huomata, että kulttuurista ja kielestä huolimatta lapset ovat lapsia ja samat keinot, joita käytän täällä, toimivat sielläkin.
–Englannin käyttö työkielenä oli aluksi kuormittavaa, koska opetussanasto eroaa normaalisti käyttämästäni kielestä, mutta ensimmäisen viikon jälkeen se alkoi tuntua luontevammalta ja erityisesti lasten kanssa sujui isompia miettimättä.
Pollari opetti lapsille suomalaisia leikkejä kuten polttopalloa ja heittohippaa.
–Lapset tykkäsivät, kun olin aluksi itse hippana. Siellä aikuinen ei ehkä yleensä osallistu leikkeihin samoin kuin Suomessa. Itsenäisyyspäivänä tehtiin Suomen lippu ja laulettiin Maamme-laulu. Lukupiirissä luimme Mauri Kunnaksen kirjoja.
QATAR itsessään oli kokemus: ihmiset olivat ystävällisiä, vaikka vähemmistöön kuuluva saattaa herättää siellä samaan tapaan ihmetteleviä katseita kuin täälläkin.
–Sääntöjä ja ohjeistuksia oli etukäteen paljon, koska maa on islamilainen, mutta niiden noudattaminen ei ollut niin tarkkaa. Esimerkiksi sanottiin, että polvet eivät saa näkyä, mutta kyllä siellä sai olla shortseilla, paitsi jossain julkisissa paikoissa. Koulussa ja kauppakeskuksissa pärjäsi englannilla, mutta taksikuskit eivät sitä juurikaan osanneet. Kaupoissa saattoi olla vaikeaa löytää oikeita tuotteita, koska tekstit olivat pääasiassa arabiaksi. Infra oli huono, kävellen ja pyörällä siellä ei juuri voi liikkua. Siksi lapset tuotiin ja haettiin autolla. Vanhempia koululla ei näkynyt, vaan nannyt eli lastenhoitajat vastasivat kuljetuksesta.
–Yksi iso syy miksi halusin lähteä harjoitteluun, oli asettua mukavuusalueen ulkopuolelle, ja se olikin antoisaa.
