KESÄ jää taakse ja laskeudumme hiljalleen syksyn väreihin; oranssiin, keltaiseen, punaiseen.
Syksy on kaunis, mutta siihen liittyy jotakin surullista ja kaihoisaa. Syksy on luopumisen aikaa. Se vie ajatukset usein kuolemaan, siihen että elämän kukoistus ja runsaus hiljenee ja sammuu pois. Keväällä kylvetty sato korjataan, kun siemen on kantanut hedelmän. Yksi elämän kierros on päättynyt ja luonto valmistaa itsensä talven uneen. Syksy muistuttaa meitä siitä, että kaikki elämä, joka hetken kukoistaa, katoaa ja kuihtuu pois.
Kuolemasta voi myös ajatella, että se on uuden syntymisen päivä. Vasta silloin katoamaton elämä pääsee alkamaan. Mutta katoamattomuuteen pääsemme vasta, kun maan päällä ensin luovumme kaikesta. Niin kuin puu luovuttaa lehtensä, niin mekin annamme itsestämme pois vähitellen kaiken. Annamme vuosi vuoden jälkeen, terveytemme ja lopulta itsemmekin. Siinä toteutuu lopulta syvin elämämme tarkoitus. Me annamme Jumalalle sen, mikä hänelle kuuluu. Meidän ei tarvitse antaa surren sillä me tiedämme, että myös Jumala antaa meille itsensä. Siinä lahjassa saamme kaiken monin verroin takaisin: armon, syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän.
Virsi 249:
”Pois kirkas suvi kulkee
ja syksyyn kypsyy maa,
sen tuuli suven viljan
korjuuseen valmistaa.
Näin taipuu elämämme
myös eteen leikkaajan,
soi korjuuhetkessämme
syystuuli Jumalan.”
Levollista syksynaikaa!
Jenny Kärki
Alajärven seurakunnan Lappajärven alueen kappalainen, Kasvatuksen työalajohtaja
