–Tämä tuli aivan yllätyksenä, en ollut etukäteen edes ajatellut koko asiaa.
Musiikkimieheksi tunnustautuvalle Rajalalle Mestaripelimannin titteli on mieluinen, sillä musiikki – ja erityisesti kansanmusiikki – on kulkenut mukana nuoresta saakka.
–Ensimmäinen soittimeni oli kampa, koska muuta ei ollut.
Koulutiellä Leiposen opettajapariskunta kannusti oppilaita musiikin pariin.
–Harjoittelimme ahkerasti ja kävimme Helsingissä asti esiintymässä.
Rajala aloitti harmonilla, sitten hän soitti muutaman vuoden ajan mandoliinia ja sen jälkeen käteen eksyi viulu.
–Siitä se soitto sitten alkoi. Ajauduin tanssiorkesteri Dominoon, soitin kokoonpanossa jo 13-vuotiaana.
ELÄMÄ vei Rajalan 1950-luvulla Helsinkiin, Elannon palvelukseen. Rajalasta tuli lihamestari, ja hän työskenteli pääkaupunkiseudulla monessa eri tehtävässä.
Kun Toivo kohtasi tulevan puolisonsa Elsan, he hankkivat ensimmäisen kioskityyppisen korttelikaupan, joitakin vuosia myöhemmin kauppoja tuli lisää.
–Vuonna 1980 ajattelimme, että voisi tehdä jotain muutakin, Toivo Rajala toteaa.
Pariskunta kävi katsomassa Pohjois-Karjalassa rantatontteja ajatuksena perustaa ravintola Joensuuhun.
–Tulimme sitten samana vuonna lomalle Lappajärvelle velipojan mökille. Kysyin Elsalta, että mitäs jos muuttaisimme tänne.
Vuonna 1981 vietettiin joulua omassa tuvassa Lappajärvellä.
KANSANMUSIIKKI tuli muuttokuorman mukana Lappajärvelle. Rajalat miettivät tapahtumaa, jolla pelimanniperinnettä saataisiin ylläpidettyä. Syntyi Lokakuun loiskeet, joka täyttää tänä vuonna 30 vuotta.
–11 kertaa järjestimme sen itse, nyt muut jatkavat, Elsa Rajala toteaa.
Hän keksi nimen Rajaloiden yhdessä ideoimalle tempaukselle. Keskeisenä ajatuksena oli järjestää tapahtuma, kun maanviljeljijät ovat saaneet peltotyönsä tehtyä, ja heillä on aikaa juhlia.
Viime vuosina Lokakuun loiskeita on vietetty Kuortaneella, mutta juhlavuoden kunniaksi tapahtuma palaa Lappajärvelle.
–Tässäkin mielessä Mestaripelimannin arvo osui oikein hyvin kohdalleen, Toivo Rajala toteaa.
MUSIIKKI sytyttää edelleen, kuluneista vuosikymmenistä huolimatta. Kun puhe siirtyy kansanmusiikkiin, Toivo Rajalan silmät syttyvät.
–Olen aina tykännyt kunnon soitosta. Sellaisesta, jossa ei ronuuteta tai hakata. Nautin hiljaisesta ja rauhallisesta musiikista, erityisesti kansanmusiikista.
Rajala määritteleekin itsensä muusikon sijaan viihdyttäjäksi. Laulun ohella irtoaa vitsejä ja runoja.
–Sitä tulee, mitä tarvitaan.
