ISTU tuva portailla het synkissä aatoksissa. Elämä pittäis olla nyt oikee hyvällä sortilla. Kuopuski pääs opi ahajoo. Vaa ei oo, mite tyhyjä, eestulemato olo. Itkuki o helepossa, se ov vaa päästettävä pihalle muute tähä olotillaa tukehtuu. Ilikiöökö sitä Taivaa Issää vaivata minu pyynnöllä. Käit kuitenki meni ristii niiku tapana o ollu pienestä pittäi. Em minä imehtelemästä lakkaa, oiskoha kolome päivää kulunu sillo se pasahti meijjä elloo mullistava yllätys.
Omasta kylästä, hetsitte elläirakkaasta perheestä, heijjät myö entuuvestaan tunnettii. Semmone päätä huimaava ehotus, jospa myö otettas lapinkoira pentu. Värkkyytihä se ens alakuu, mite myö pärijätää sen kanssa. Mutta hurmas se meijjät het ens silimäyksellä.
Isäntä hommas viimese päälle koirakopi ja ulukotarha meijjä tuva taakse ku pelättii että häirihtöö haukulla maantiellä kulukevia. Se oli turha peleko.
Kolomas yö ulukona, lohuta ja paijjaa, pijä helemassani parkuvaa pentua. Ikävää se itköö. Nelijäntenä aamuna oli vissii ikävä helepottanu, häntää heilluttae ilosena ryntäs ruokakupille. Nuuhkas sitä tyytyväisenä, teki äkkikäännökse minua kohti. Mitähä se nyt meinaa, kahtoo iha suoraa siliimiini, tulloo ja nuolasoo minu nenäpäätä. Kääntyy takasi ruokakupille, maiskutti oikee. Kyllä veti veteläks tämä sinetöity ystävyys.
Kylä lapset tuli tuntemaa yhe toisesa jäläkee. Kaikkiha siihe halus tutustua, sitä ei tarvinnu pelätä, turhasta se ei suuttunu. Yhe kerra se suuttu julumetusti . Myö karattii isännä kans kahestaa rantaa makkarapaistoo. Häkkäröi siinä likellä tulta aateltii olla rauhassa. Kottii ku tultii nosti semmose meteli ku ois henge häässä. Ei renkää minua toista kertaa unneuttaa, ei kelevannu herkut. Käristettyä makkaraa kahto vaa, ei meinnanukkaa syyvvä sitä. Kahtoki nii vihasena iha sääliks kävi, ottaantu meihi syvän juuria myöte. Ei myö ennää unneutettu tahallaa, anto se meille semmose opetukse. Järve rannassa se nautti olostaa, uimaa myö ei sitä saatu vaikka kuinka maariteltii. Silläku oli paksu, kiiltävä turkki, mite sitä viihtii vettee mennä pillaamaa. Mutta veneilystä se nautti, istu kokassa tyytyväise olosena.
Lampii karkas vähä isompana jos silimä vältti. Sielläku annettii herkkupaloja. Ikkunasta kahtovat ettei vaa jää auto alle. Mite koira osaski tehä sen mitä meille alaluokalla opetettii. Kato ensi vasempaa, sitte oikeaa ja vielä kerra vasempaa. Niin se teki, se o totisinta totta. Nytkytteli tie reunaa kottii. Eikä taaksee vilikuillu.
Aamusi kopisteli ove takana, heilutti häntääsä ja ihaku ois tainnu puhua. Justii lenkille ku oisitta jo. Navetta askareijje jäläkee oli oottettava ja oppiha se siihe.
Mite palijo iloa Mörri toi meijjä elloo, monesti sitä muisteloo. Nii hyvä luontosta koiraa ei het tuu vastaa.
Marja-Liisa Rentola
