KESKIAJAN Pohjanmaalla kirkko ja pyhimykset olivat erottamaton osa arkea ja maailmanselitystä. Pyhimysten muistopäivät rytmittivät kalenteria ja pyhiinvaellukset yhdistyivät markkinamatkoihin. Uskomusmaailmaa rikastuttivat haltijat ja tontut, jotka elivät kansan mielissä sulassa sovussa kristillisten hahmojen kanssa.
Pyhimyksistä ja erityisesti heidän Pohjanmaalle sijoittuneista ihmeteoistaan luennoi arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aalto Y-Kinossa viime viikolla.
–Jos pitää yhteen virkkeeseen summata, mitä oli katolinen kristinusko keskiajalla, niin nimenomaan pyhimyskultti, pyhimyksiin uskominen, pyhäinjäännösten luokse vaeltaminen ja pyhimysten aikaansaamien ihmeiden todistaminen, ovat olleet keskiaikaisen katolisen uskomusmaailman ydintä, Aalto sanoi.
PYHIMYKSET tulivat suomalaisille tutuiksi kirkossa ja etenkin maaseutua saarnaamassa kiertäneiden dominikaaniveljien kertomuksista.
–Pyhimyksistä kerrotut esimerkkitarinat ensinnäkin osoittivat heidän mahtiaan, ja toisaalta myös antoivat hyvää esimerkkiä siitä, miten kunnon kristityn kuuluu elää, Aalto sanoi.
Pyhimykset olivat Raamatussa mainittuja henkilöitä, varhaiskristillisiä roomalaisten vainoissa kuolleita marttyyreitä ja myöhemmin esimerkiksi Pohjoismaiden käännytyksessä kuolleita marttyyreitä – Pyhä Henrik suomalaisten omimpana. Pyhimyksiksi korotettiin myös kristittyjä, jotka olivat joko eläneet esimerkillisen elämän tai sitten — joidenkin pyhimysten tapauksessa — vähän kyseenalaisemman elämän, mutta joiden kuoleman jälkeiset ihmeet ovat kuitenkin todistaneet heidän pyhyytensä.
–Ison osan keskiaikaa pyhimykseksi julistamista ei kauheasti valvottu. Keskiajan pyhimyskaanonista löytyy jos jonkinmoisia, vähän erikoisiakin pyhimyksiä. Ranskassa esimerkiksi eli Pyhä Guinefort -niminen koira. Vasta myöhäiskeskiajalla paavin istuin otti itselleen ainoan vallan määritellä, kuka on pyhä ja kuka ei. Virallinen kirkko ei koskaan hyväksynyt Guinefortin kulttia, mutta se oli hirveän suosittu kansan keskuudessa.
Jokainen keskiajan kirkko oli omistettu jollekulle — tai useammalle — pyhimykselle. Kirkkojen seinät oli päällystetty heidän ihmetekojaan esittävällä, usein henkeäsalpaavan hienolla taiteella, ja jokaisen katolisen kirkon pääalttarilla täytyi säilyttää nimikkopyhimyksen pyhäinjäännöstä. Keskiajan katolisen opin mukaan pyhimykset olivat sataprosenttisesti läsnä pienimmissäkin jäännöksissään.
–Tulkinta aiheutui siitä pienestä ongelmasta, että kun esimerkiksi Pyhässä Laurissa oli aika rajallinen määrä niitä pyhäinjäännöksiä jaettavaksi ympäri kristikuntaa, se oli huolenaihe, että mitenkäs tehokkaita nämä hänen varpaanmurusensa ovatkaan.
Pohjanmaalla Närpiön kirkko oli omistettu Pyhälle Ristille, Neitsyt Marialle ja Pyhälle Olaville. Isonkyrön nimikkopyhimys oli ilmeisesti Pyhä Laurentius eli suomalaisittain Pyhä Lauri. Vöyrissä kunnioitettiin Pyhää Margaretaa ja Pyhää Jaakobia eli kylmän kiven heittäjää Jaakkoa. Mustasaarella oli Neitsyt Mariansa, Pedersörellä Pyhä Pietarinsa ja Kaarlelan kirkolla Kokkolassa joko Pyhä Mikael tai Pyhä Katariina.
–Täällä näkyvät pyhimykset ovat aika raamatullisia. Siis henkilöitä, jotka mainitaan Raamatun teksteissä, Aalto totesi.
Toisaalta Pyhä Olavi oli norjalainen viikinkikuningas, josta tehtiin hyvin pian hänen kuolemansa jälkeen pyhimys. Hänestä tuli kestosuosikkipyhimys Pohjoismaissa.
–Hän oli paljon lähempänä ajallisesti ja maantieteellisesti keskiajan Pohjanmaalla eläneitä ihmisiä, joten minusta ei ole yllättävää, että Pohjanmaalla on hänelle omistettuja kirkkoja. Hän kuuluu siihen joukkoon, jota paavin istuin ei keskiajalla virallisesti hyväksynyt pyhimykseksi, koska hän oli elänyt kyseenalaista elämää ja osallistunut taisteluihin, mutta se ei estänyt sitä, että hän on pohjolan merkittävimpiä pyhimyksiä.
Useampiakin suomalaisia kirkkoja on omistettu Pyhälle Laurentiukselle, joka oli varhaisia marttyyrejä. Hän oli Rooman seurakunnan rahastonhoitajana 200-luvulla. Hänet kerrotaan tuotaneen roomalaisten eteen, koska roomalaiset olivat kuulleet Jeesuksen vertauksen, että kirkolla on aarre haudattuna peltoon. Roomalaiset halusivat, että Laurentius kirkon varainhoitajana tuo tämän kristittyjen aarteen roomalaisille. Laurentius sanoi, ”Selvä peli, antakaa päivä aikaa, niin tuon teille kirkon aarteen.” Hän käytti päivänsä tehokkaasti ja jakoi kirkon kassan kokonaan köyhille, sokeille, rammoille ja lepraisille Rooman kaduilla, kokosi heidät yhteen, toi heidät roomalaisten eteen ja sanoi, ”Tässä on kirkon aarre.” Roomalaisia vitsi ei naurattanut, ja pyhimyslegendan mukaan Pyhä Laurentius pariloitiin elävältä hiljaisella tulella. Samaisen legendan mukaan hänen viimeiset sanansa olivat, ”Kypsää on. Kääntäkää ja paistakaa toinenkin puoli.”
Laurentiuksen tarina nauratti Aallon luennon kuulijoita.
–Niin se nauratti keskiajan ihmisiäkin. Tämä oli mieleenpainuva pyhimyslegenda: hirvittävä marttyyrikuolema. Lähtökohtaisesti se kuvasi sitä, miten vahva marttyyrin usko oli ja miten pahoja roomalaiset pakanat olivat, mutta kyllä se myös huvitti, ja se oli sen tarkoituskin.
Paitsi että ne kertoivat, miten kunnon kristittyjen tuli elää, pyhimystarinat olivatkin myös viihdettä. Dominikaaniveli Jacobus de Voragine kirjoitti 1200-luvulla Italiassa keskiajan ”myyntihitin”, Kultaisen legendan. Siitä on säilynyt useampia kopioita keskiajan Euroopasta kuin Raamatusta.
–Keskiajalla ei voitu katsoa Kauniita ja rohkeita tai Salkkareita, niin pyhimyslegendat olivat yksi tarinamuoto, jolla ihmiset huvittivat itseään.
KAIKILLA pyhimyksillä oli jokin erikoisala, jossa ihmiset kääntyivät heidän puoleensa. Pyhästä Laurentiuksesta tuli muun muassa kokkien suojeluspyhimys.
–Nykyään hän on myös koomikoiden suojeluspyhimys, Aalto veisteli.
Suomessa hänestä tehtiin myös hyvän sadon takaaja, koska hänen muistopäivänsä on sadonkorjuun aikoihin.
–Keskiajan talonpojat linkittivät eri maataloustyöt pyhimyskalenteriin: kirkolliset pyhät rytmittivät maatalousvuotta sekä niin, että oli pakollisia päiviä, jolloin ei saanut tehdä töitä, että niin, että oli tietyt päivät, jolloin työt piti aloittaa tai saada tehtyä. Esimerkiksi nauris piti yleensä kylvää Pietarin päivänä, eli kesäkuun lopussa, ja karja piti laskea laitumille alueesta riippuen vapun eli Pyhän Valburgin muistopäivän jälkeen.
Aalto huomauttikin, että suomen sana säntillinen on peräisin keskiajalta, latinan sanctus– eli pyhimystä tarkoittavasta sanasta.
–Kun kylvi nauriin Pietarin päivänä, teki sen säntilleen oikein eli oikeana pyhimyksen muistopäivänä.
AALTO muistutti, ettei keskiaika ollut yksioikoisesti tiukan katolista aikaa, eikä toisaalta myöskään pelkästään pakanallisen ajan jatketta, vaan kristinusko ja perinteet elivät rinta rinnan. Vaikka pohjalaiset olivat keskiajalla kristittyjä, he olivat myös käytännönläheisiä: eivät he halunneet luopua olennoista, jotka olivat iät ja ajat heitä auttaneet, vaan oli aivan tavallista uhrata haltialle ja kotitontulle ja pelätä trullia. Myös pyhimykset pakanallistuivat: kristinuskon tultua Suomeen pyhimykset osittain korvasivat vanhat jumalat ja haltiat, ja siinä missä kalastajat kääntyivät ennen vedenhengen puoleen, keskiajalla saatettiinkin rukoilla Pyhää Anttia ja Pekkaa.
–Mielestäni on hirvittävän sympaattista ja kiinnostavaa, miten suomalaiset talonpojat ovat tulkinneet pyhimyksiä. Kansanusko ei ole mikään jollakin tapaa pilalle mennyt muoto virallisesta kristillisestä uskosta, vaan omanlaisensa elävä uskonto, jossa pyhimykset ovat oikeasti olleet läsnä, Aalto sanoi.
Hyvin vanhat uskomukset eivät siis kadonneet kristinuskon rantauduttua Suomeen, eivätkä ne kadonneet vielä pitkään sen jälkeenkään.
–1870-luvulla oltiin perustamassa Kansallismuseota, jonne kerättiin pyhimysveistoksia. Hämäläiset talonpojat eivät suostuneet antamaan yhtä Pyhän Olavin patsasta, koska he tiesivät, että se oltiin aikaisemmin yritetty viedä kirkosta pois, ja silloin sato-onni oli loppunut. Pyhä Olavi, tai vanha Uoti, kuten häntä kutsuttiin, oli edelleen hyvin luterilaisena aikanakin heille se, joka takasi sato-onnen.
KOSKA pyhäinjäännösten uskottiin pystyvän ihmeisiin, niiden luokse tehtiin myös pyhiinvaelluksia. Pohjalaiset pyhiinvaelsivat kotikulmien kirkkojen lisäksi ainakin Nousiaisten kirkon Pyhän Henrikin haudalle, Vadstenaan Pyhän Birgitan pyhäinjäännöksille ja Tukholman dominikaanikirkon Pyhälle Ristille.
Retken taustalla saattoi olla ensinnäkin puhdas halu osoittaa kunnioitusta vaikkapa omalle nimikkopyhimykselle. Oman kirkon suojeluspyhimyksen nimi oli keskiajalla myös pitäjän ylivoimaisesti yleisin etunimi. Toisekseen pyhiinvaellus voitiin suorittaa kiitokseksi: jos kristitty koki, että pyhimys oli vastannut hänen rukouksiinsa, ja hän on esimerkiksi parantunut sairaudesta tai kokenut jonkin suoranaisen ihmeen, hän on kiitokseksi lähtenyt pyhiinvaellukselle kyseisen pyhimyksen kirkolle. Katumuspyhiinvaellus taas määrättiin rangaistuksena: esimerkiksi vanhempansa murhannut saattoi välttää hirsipuun suostumalla rangaistuspyhiinvaellukselle, joka saattoi olla pitkäkin matka. Oli myös parannusvaelluksia: vaeltajalla oli jokin vaiva, kuten sokeus, halvaantuminen, kuuroutuminen tai spitaali, ja hän toivoi, että perille pyhimyksen reliikkien läheisyyteen päästyään pyhimyksen voima parantaisi vaivan.
Kirkot olivat sen verran pragmaattisia, että suosittuina pyhiinvaellusajankohtina järjestettiin markkinoita.
–Esimerkiksi Isonkyrön kirkolla oli Pyhän Laurin päivänä aina markkinat. Koska ihmisiä joka tapauksessa kertyi sinne kunnioittamaan kirkon nimikkopyhimystä, niin miksei samalla vaivalla tavattaisi tuttuja, käytäisi kauppaa ja juotaisi kaljaa päälle? Sen takia nykysuomen kielessä onkin sanalla messut kaksi merkitystä: kirkollinen toimitus eli messu ja markkinat, jotka messun ympärillä järjestetään.
AALTO kertoi, että aivan kaikkea erikoista ei pimeällä keskiajallakaan kutsuttu ihmeeksi. Monet keskiajan oppineet kykenivät hänen mukaansa kritiikkiin.
–Esimerkiksi Adelard Bathilainen totesi, että ”ihme” on ihan vihonviimeinen selitys, johon voidaan vedota vasta, kun kaikki muut selitykset on suljettu pois.
Toisaalta keskiajalla ajateltiin, että kirkossa tapahtui joka sunnuntai ihme:
–Kun pappi lausui ehtoollisen asetussanat, niin ehtoollisaineet todella muuttuivat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Katolisessa kirkossa on tänä päivänäkin vallalla transsubstantiaatio-oppi, jonka mukaan ne eivät vain jotenkin symbolisesti muutu ruumiiksi ja vereksi, vaan ne todella olemukseltaan muuttuvat.
Mitä sitten olivat ne ihmeet, joita pyhimyksiä apuun rukoilleiden ihmisten kerrottiin kokeneen?
1200-luvulta peräisin olevassa Pyhän Henrikin latinankielisessä legendassa kerrotaan kaksi hänen ihmettään Kyröstä. Ne ovat vanhimmat Pohjanmaalta säilyneet pyhimysten aikaansaamat ihmeet. Legendaa luettiin jokaisessa suomalaisessa kirkossa tammikuun 20. päivänä ja kesäkuun 18. päivänä, jotka olivat Henrikin muistopäivät.
Ensimmäisessä tarinassa kyröläinen nainen kärsi vuoden ajan sokeudesta, josta hän parani luvattuaan tehdä pyhiinvaelluksen Henrikin haudalle Nousiaisiin. Toisessa kyröläisen miehen toinen jalka oli halvaantunut, mutta hänkin parani tehtyään vammasta huolimatta lupauksen käydä jalkaisin katsomassa Henrikin pyhäinjäännöksiä.
–Tämä on tyypillinen esimerkki tavallisten ihmisten kaupankäynnistä pyhimysten kanssa: ”Jos sä teet mulle nyt tämän hyvän asian, mä teen sulle näin.” Keskiaikainen suhtautuminen pyhimyksiin oli hyvin käytännönläheistä, Aalto sanoi.
Nuo kaksi lienevät legendaan keksittyjä tarinoita, joiden tarkoitus oli todistaa Henrikin voimallisuutta. Sen sijaan myöhempiä pyhimysten ihmetekoja väitetään kirjatun ylös suoraan niiden ihmisten suista, joille ne olivat tapahtuneet, mikä Aallon mielestä tekee niistä Henrikin ihmeitä mielenkiintoisempia. Erityisen yksityiskohtainen on tarina närpiöläisistä hylkeenpyytäjistä merihädässä.
Siinä kerrotaan, että toisena päivänä helluntaista 1424 Gudmund Jakobsson Närpiön Lappavikin kylästä saapui Tukholman dominikaanikirkkoon kiitoksena ihmepelastumisestaan. Saman vuoden kevättalvella hän oli ollut hylkeenpyyntimatkalla, kun kova tuuli oli ajanut hänet ja hänen toverinsa Olaff Jakobssonin ja Jöns Saksan veneen erilleen muusta seurueesta. Heidän veneensä juuttui jäälautalle keskelle merta, missä he joutuivat viettämään yönsä. Peläten kuolevansa miehet huokaisivat, ”Voi, tässä sitä ollaan. Näen meren syvyyksien tulevan olemaan hautamme, päätyvät sielumme sitten pelastukseen tai kadotukseen.” Mereen hukkuminen oli erityisen ikävää, koska keskiajalla hautapaikan eväämistä kirkon siunatussa maassa käytettiin jopa rangaistuksena. Värjöttelevät miehet tunsivat vain muutaman neliömetrin levyisen lautan vapisevan allaan aallokossa. Gudmund muisti kuulleensa Tukholmassa dominikaanien saarnaavan, kuinka Herran rukoileminen on pelastanut monet merihädästä. Kaikki hylkeenpyytäjät lupasivat kukin antaa kaksi markkaa eli vajaat puoli kiloa kallista mehiläisvahaa ihmeitä tekevän Helga Lösen -ristin alttarille dominikaaniluostarin kirkkoon Tukholmaan. Oltuaan lautalla seitsemän päivää ja seitsemän yötä hylkeenpyytäjät hämmästyivät, kun jäälautta ajautui rantaan 15 virstaa alkuperäisestä onnettomuuspaikasta. Maissa selvisi, että myös neljä muuta hylkeenpyytäjää oli selvinnyt suurin vaivoin myrskyävältä mereltä.
NYKYPÄIVÄNÄ kaikki Suomessa kirjoitetut tai Suomea koskevat keskiaikaiset kirjalliset lähteet ovat tallessa Kansallisarkiston Diplomatarium Fennicum -nettitietokannassa — tosin vain alkuperäiskielillä, eli latinaksi, ruotsiksi ja alasaksaksi. Suurin osa säästyneistä keskiajan Suomen ihmekertomuksista on peräisin Pohjanmaalta.
–Ihmekertomuskokoelmia on sattunut säästymään paljon Vadstenasta ja Tukholman dominikaanikonventista, joissa kävi paljon pohjanmaalaisia. Monilla pohjanmaalaisilla esimerkiksi asui sukulaisia Tukholmassa, ja he olivat tottuneet käymään siellä. Tiedetään, että esimerkiksi Turun tuomiokirkossa on aikoinaan ollut Suomen toisen kansallispyhimyksen autuaan Hemmingin haudalla hänen ihmeteoistaan kertova, samanlainen kokoelma, mutta se on aikojen saatossa hävinnyt. Emme tiedä, mitä ihmeitä Hemming on saanut aikaan ja kenelle, mutta uskoisin, että siellä pohjanmaalaiset eivät olleet niin edustettuina, vaan varsinaissuomalaiset ja hämäläiset ovat olleet niitä, jotka ovat kokeneet Hemmingin auttaneen heitä.
AALLON mielestä ihmekertomukset kertovat siitä, että ihmisillä oli mutkaton suhde pyhimyksiin, ja heidät koettiin hyvin läheisiksi.
–Heille saattoi uskoutua, mutta toisaalta heidän kanssaan saattoi käydä kauppaa ja heitä saattoi jopa vähän uhkailla: ”Jos et nyt auta, niin… En tule pyhiinvaellukselle. Tai rukoilen jotakuta toista pyhimystä.” Ympäri Eurooppaa onkin ollut ihan tyypillistä, että pyhimykselle on annettu vaikka viikko aikaa vaivan parantamiseen, tai muuten pyytäjä alkaa rukoilla seuraavaa pyhimystä.
–Toisaalta ne kertovat myös siitä, että kristillinen kulttuuri on ollut hirveän juurtunutta keskiajan Pohjanmaallakin — on todella tehty pyhiinvaelluksia, kauaskin. Keskiajan Pohjanmaa on ihan selvästi ollut osa yleiseurooppalaista kristillistä kulttuuria, ei vain tietäjien ja noitien kotimaa.
FAKTA:
Arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aalto on kirjoittanut Elina Helkalan kanssa kirjat Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) ja Matka muinaiseen Suomeen: 11 000 vuotta ihmisen jälkiä (Atena 2017).
