ANTINRINTEESSÄ aloittaa helmikuussa pieni joukko saattohoitoystäviä.
Saattohoitoystävä on seurakunnan vapaaehtoistyöntekijä, joka on kuolevan rinnalla loppuun asti.
–Hän on läsnä ja tukee siinä missä voi, osaa ja missä tukea tarvitaan, sanoo Evijärven diakoni Anne Heikkilä, joka on Evijärven-toiminnan alulle panija, organisoija ja koulutuksen järjestäjä. –Se on keskustelua potilaan kanssa ja ennen kaikkea kuuntelua. Kaikki tämä tapahtuu potilaan ehdoilla.
Kaksineuvoisessa heitä on käytetty Lappajärven vanhainkoti Lintukodissa parin vuoden ajan. Töitä on ollut vain harvakseltaan, mutta tulevaisuudessa kysynnän uskotaan kasvavan.
–Yhä useampi ihminen on yksin viimeisinä viikkoinaan tai päivinään, kun omaiset ovat kaukana.
Tällaisissa tilanteissa saattohoitoystävä on omaisten korvaaja, ja jos omaiset ovat liian huolehtivaisia, hän antaa heille aikaa hengähtää.
Antinrinteessä saattohoitoystävät kohdennetaan tehostettuun palveluasumiseen, vuorohoitoon ja kotihoitoon, joissa kaikissa on kuolevia asukkaita.
HILJA ELGBACKA suostuu kertomaan, miksi hän halusi osallistua koulutukseen. Hän sanoo olleensa töissä eri hoitoalan tehtävissä yhteensä 40 vuotta.
–Riittämättömyys tuntui siellä kovasti, ja jos nyt voisin eläkkeellä ollessani korvata tai hyvittää jotenkin sen.
Eräänä yönä hänen osastoltaan kuoli kaksi potilasta. Vain toisella oli vierellään omaisia.
–Minä sain sitten hoitaa sitä toista.
MITEN kukaan sitten voi marssia sisään kuolevan vuoteen vierelle ja yrittää olla tueksi hänelle ja hänen perheelleen?
Ensinnäkin päätös saattohoitoystävyydestä tehdään yhdessä omaisten ja saattohoidettavan kanssa. Mutta ennen kaikkea saattohoitoystävän ei tarvitsekaan olla yhtään enempää kuin ihminen ihmiselle.
–Kuolema on luonnollinen asia ja se on surullinen asia, toteaa sairaalapastori Matti Aho. –Me ei voida sille mitään, eikä meidän tarvitse voida sille mitään. Me vaan suostutaan elämään niiden tunteiden keskellä sen toisen ihmisen ja omaisten kanssa.
Tärkeintä on olla aidosti läsnä.
–Se, että olet siinä, voi merkitä paljon enemmän kuin arvaatkaan.
Oman kuoleman läheisyys herättää tunteita, joista moni avautuu helpommin jollekulle muulle kuin perheenjäsenelleen.
–Silloin ihmisen on pakko myöntää oma heikkoutensa, Aho sanoo. –Vieressä olevan on tosi vaikea ottaa siihen mitään kantaa. Eikä hänen tarvitsekaan, vaan olla siinä kuuntelemassa, kun toinen pohtii ongelmiaan. Hänelle saattaa tulla nuoruuden synnit mieleen, ja jollekin pitäisi kertoa. Hän voi sanoa, ”Ethän kerro mun perheelle?”, ja kun vastaat, ”En kerro”, alkaa tulla vyöryä. Pitää saada kevennettyä matkan varrella kertynyttä reppua.
KUOLEVA kyllä pärjää, mutta omainen ei aina.
Hän voi valvoa läheisensä vuoteen äärellä kuukauden, eläen maailman huonoimmalla ruoalla ja nukkuen maailman epämukavimmassa sängyssä, kuitenkaan osaamatta luovuttaa tai antaa paikkaansa kenellekään.
–Vaikka sinulla ei mitään ”valtuuksia” olisikaan, voit antaa omaiselle luvan käydä kunnolla syömässä, käydä kotona suihkussa. Siinä tilanteessa saattava, jo etukäteen läheisensä kuolemaa sureva ihminen ei osaa itse tehdä sellaisia päätöksiä, Aho sanoo.
Joissain tapauksissa ilmiölle on myös nimi: Tukholman tytär -syndrooma. Kaukana asuva läheinen kokee syyllisyyttä siitä, ettei hän ole ollut läheisensä rinnalla, joten hän ottaa vastuun kaikesta, eikä anna kenenkään muun tehdä mitään. Näin hän yrittää peittää huonoa omaatuntoaan.
Mitä läheisempi saattohoitoystävä on, sitä helpompaa hänen on tarttua omaisen olkapäähän ja käskeä kotiin lepäämään. Siksi on tärkeää, että saattohoitoystävä otetaan mukaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa — siis jo ennen kuin potilas on kirjaimellisesti saattohoidettavana eli aivan näillä hetkillä kuolemassa. Silloin luottamus ehtii rakentua.
