Metsä tarjoaa antimiaan kuusenpihkasalvasta polttopuihin, sienistä ja marjoista isoon riistaan, elämyksiä ja kohtaamisia eläinten kanssa, rauhaa ja hiljaisuutta, työtä ja elantoa. Uusikylässä asuvat ystävykset ja naapurukset Arja Pitkänen ja Annikki Ojala mieltävät itsensä marjastajiksi ja keräilijöiksi. Molemmat ovat kulkeneet metsissä lapsesta saakka. Lapsuudessa kerättiin myyntiin marjojen lisäksi käpyjä sekä pajuja teiden varsilta. Nyt Ojala kerää metsistä kaatunutta puuta poltettavaksi.
–Ei elämästä tulisi mitään ilman metsää. Se on sellainen tauti. Sen oikein tuntee, miten metsä alkaa vetämään puoleensa, kuvailevat naiset Hintsan teoksessa kesän tuloa ja sen vaikutusta itseen.
Marjamaita on mentävä katsastamaan, miten kukkivat mustikka ja puolukka.
KOLMEN KUUKAUDEN marjasesonki on naisille kiireistä aikaa; marjaa kerätään aamun koitosta illan hämärään. Pimeällä aikana marjoja siivotaan. Kuluneena kesänä marjoja löytyi eri paikoista kuin yleensä. Kahden voimin marjoja saattoi kerätä päivässä kymmenisen sankoa. Molemmat arvelevat keränneensä mustikkaa noin 100 ja puolukkaa 200 sankoa kauden aikana.
Hintsa ikuisti naiset ihan kotikulmilla, kalliolla, jossa sojottaa pystyyn kuollut puu. Ojala oli siellä mustikassa avopuolisonsa kanssa, kun puhkesi kova ukkonen. Hän säikähti salamointia ja jyrinää niin, että kääntyi väärään suuntaan ja oli hetken eksyksissä. Muutaman minuutin kuluttua hän huomasi tuon puun, ja tiesi heti, missä oli, rämpi kotiin marjasankoaan varjellen, sateen läpimäräksi kastelemana.
Sudenkin ovat naiset tavanneet, tosin autosta käsin, metsätien varrella.
–Sellaisen jälkeen tulee kyllä metsässä katsottua enemmän ympärilleen. Ettei kukaan ole selän takana. Vaan on se marjan himo niin valtava, että se voittaa pelonkin, todetaan Hintsan teoksessa.
–Se hiljaisuus, kun saa rauhassa olla ja mättäällä juoda kahvit, Pitkänen kuvailee parasta luontohetkeään.
–Saa koota ajatuksiaan rauhassa. Metsä humisee, muuta ei tarvita.
