Minä teen työni sydämelläni, mutta olen vasta hetki sitten oppinut tiedostamaan sen, että olen itse asiassa aika keskinkertainen oikeastaan kaikessa siinä, mitä teen. Sijoitun taidoiltani Gaussin käyrän keskivaiheille, missä suurin osa muustakin väestöstä on. Miksi ihmeessä tämä pitäisi nähdä huonona asiana?
GAUSSIN kellokäyrä tunnettaan myös normaalijakaumana. Käppyrää kutsutaan kellokäyräksi, koska se muistuttaa kirkonkellon sivuprofiilia. Käyrässä on keskellä pullistuma, kun taas sen molemmilla reunoilla linja on lähellä nollaa.
Jos tätä käyrää sovelletaan väestöön, huippulahjakkaat ja keskimääräistä huonommat ovat käyrän reunoilla, suuri enemmistö pullean keskikohdan tienoilla. Käppyrää voidaan soveltaa oikeastaan mihin tahansa mitattavaan taitoon perunankuorinnasta matematiikkaan. Suurin osa meistä on keskinkertaisesti käyrän keskivaiheilla. Tämä on tilastomatematiikkaa.
Ääripäät kattavat väestöstä vain muutamia prosentteja, mutta aika monella tuntuu olevan hinku sinne superosaajien kerhoon. Meidän itsemme lisäksi myös yhteiskunta patistaa tähän.
SUOMALAINEN hyvinvointiyhteiskunta on upea keksintö. Täällä kaikki on mahdollista, ainakin teoriassa. Kuka tahansa meistä voi raivata tiensä rääsyistä rikkauksiin. Rajattomilla mahdollisuuksilla on myös kääntöpuolensa, sillä niistä muodostuu nopeasti pyörre, jonka imusta on hankala räpiköidä rannalle.
On tervettä uskoa omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin. On tervettä tavoitella haaveita ja unelmia. Tavoitteet muuttuvat epäterveiksi, kun taidot niiden saavuttamiseksi eivät välttämättä riitäkään, mutta tätä ei itse ymmärrä eikä kenelläkään muulla ole kanttia sanoa asiasta. Tämä ongelma koskettaa ennen kaikkea minun sukupolveani ja sitä nuorempia. Me uskomme siihen, että pystymme mihin vain, vaikka rajallisia voimavaroja ei voi pingottaa rajattomiin.
OLEN lukenut kauhun vallassa sosiaalisesta mediasta lukuisten ystävien ja tuttavien päivityksiä, joissa he kehuskelevat ylipitkiksi venyneillä työpäivillä, lukuisilla sivuprojekteilla ja ylettömällä kiireellä. Kuuluin itsekin tähän samaan porukkaan.
Minulla kesti todella kauan ymmärtää, ettei kaikessa tarvitse olla paras. Siihen ei mielestäni kannata edes pyrkiä. Monesti riittää, että tekee parhaansa. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että tekee asiat riittävän hyvin.
Tätä on keskinkertaisuus, ja mielestäni suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tarvitsisi nykyistä enemmän juuri keskinkertaisuutta ja etenkin sen hyväksymistä. Me olemme maailman onnellisin kansa, mutta instrumentit onnen mittaamiseen eivät välttämättä ole linjassa varsinaisen hyvinvoinnin kanssa.
Minä olen onnellisesti keskinkertainen. Juuri siinä Gaussin käyrän huipulla.
