Mutta nyt varsinaiseen asiaan, mikä sai minut tarttumaan kynään. Tervaskankaalla Kivilahden tieltä tullessa pohjoisen suuntaan on ollut huono näkyvyys syvän notkon takia. Siinä kävi katselemassa monenlaista oranssiliivistä ja valkokypäräistä miestä. Sitä punnittiin ja vaakattiin.
Sitten mäkeä alettiin alentaa. Ajettiin monta sataa kuutiota maata pois, mutta miten kävikään: väärästä paikasta näkyvyys lisääntyi 0–5 kilometriä.
Olisi pitänyt ajaa maata parisataa metriä pohjoisemmaksi. Olisi tullut paremmaksi ja halvemmaksi. Susitien maine vain vahvistuu. Sillä tämä operaatio oli kolmas iso paha susi.
Tänä kesänä, kun tiet tuli valmiiksi ja siihen maalattiin valkoisia viivan pätkiä, kaikki vähänkin pyöräilyä harrastavat hyppivät ilosta tasakäpälää luullen, että nyt jää kunnon pyöräkaista, koska täällä ei ole voinut pyöräillä turvallisin mielin kovan liikenteen vuoksi moneen vuoteen. Mutta miten kävikään: eräänä kauniina päivänä tien reunaan oli jyrsitty kuoppia. Pieni kapea reuna oli jätetty varmaan pyöräilijöitä varten.
En väitä, vaikka olen vanha äijä, etteikö siinä pystyisi ajamaan ilman sirkustaitoja, mutta väkisin niihin kuoppiin joskus ajautuu ja saa pelätä, että menee suolet solmulle tai kakit housuun. Täryttää se niin maan mahdottomasti.
Lisäksi kyllä sitä lenkistä haluaisi nauttia ja vähän katsella muutakin kuin syvää ojaa ja maalattuja kuoppia. Toisaalta, onko näistä huomio- tai herätyskuopista mitään hyötyä. Kun niihin herää tai havahtuu, auto on jo kaukana ojan takana.
Lopuksi jotain positiivista autoilijan kannalta: tie on komea ja leveä.
Jorma Hanhikangas, Susitien kesäasukas vuodesta 1972
