Talon väki saattoi hoitaa teurastuksen itsekin, mutta yleensä kylissä oli oma teurastajansa, joka kierteli sitten talosta taloon hoitamassa asian. Oli hyvin tavallista, että taloihin otettiin alkukesästä pikkupossu ja sitä ruokittiin perunan kuorilla ja ruuantähteillä ja possuhan kasvoi ja lihoi nopeasti ja loppusyksystä se olikin jo teuraskunnossa. Jouluna oli sitten tarjolla sianlihaa, joka paistettiin leivinuunissa sen jälkeen, kun leivät ja nisut oli paistettu. Itse kinkku ei välttämättä vielä 1930 40-luvuilla kuulunut suomalaiseen joulupöytään, mutta liharuuat kuitenkin.
Navetat olivat vielä 1950-luvulla ja 60-luvun alussa pieniä kivinavetoita ja niissä ei liikoja tiloja sikojen kasvattamiseen ollut ja mietinkin, että mistä ne pikkupossut saatiin. Kyselin kylän miehiltäkin asiaa, mutta tietoa ei ollut. Pikkupoikana 60-luvun alussa muistan, että riihen sivukaisessa oli puinen häkki, joka kuulemma oli astutushäkki, jolla emakko eli imisä kuljetettiin karjun luo astutettavaksi. Kotitalossa lienee sitten ollut myös emakko, jota on porsitettu. Sitten heräsi kysymys, kuinka kummassa emakko aikoinaan saatiin häkkiin ja häkki hevoskärryn lavalle ja karjun luo? Ja kuinka asiat hoidettiin siitä eteenpäin? Konstit on monet ja hommat tuli ilmeisesti hoidettua.
Muistan vielä kuinka pikkupoikana uteliaina aina pyrimme katsomaan teurastusta vaikka meidät aina häädettiinkin pois. Teuraaksi saattoi joutua sian lisäksi myös mullikka tai jopa muutaman kuukauden ikäinen vasikka, jota oli ruokittu pelkästään maidolla. Sitä sanottiinkin juottovasikaksi ja sen liha oli erinomaisen vaaleaa ja mureaa. Teuraseläimistä käytettiin kaikki mahdollinen ja niinpä verikin otettiin talteen ja siihen sekoitettiin ruisjauhoja ja pian oli veriropsua lautasella. Hyvää kuin mikä. Erinomaisen hyvää oli myös vasikanpääsyltty, jossa varmaan oli muitakin elimiä, mutta en muista tarkemmin.
Kotiteurastuksista jäi jotenkin perusmaalaisidyllinen kuva ja niinpä vuosikymmeniä myöhemmin eli 1990-luvun alussa päätimme velipoikien kanssa elvyttää teurastusperinteen. Saimme noin 80-kiloisen sian omakustannushintaan ja perusteellisen suunnittelun ja hyvän oppaan avulla sika saatiin lihoiksi ja paloiteltuakin kirjastosta lainatun Teurastajan käsikirjan ohjeiden mukaan.
Teurastus- ja paloittelu ei ole ihan pikku juttu. Ensi sopiva possu valitaan karsinasta ja kovan työn jälkeen se ohjataan tai houkutellaan ulos teurastuspaikalle. Sanonta, että väkitukkoinen kuin sika pitää täysin paikkansa, sillä sika ei tee mitään, mitä se ei tse halua. Eläin lopetettiin tarkalla laukauksella oikeaan paikkaan ja sen jälkeen tietysti otettiin veri talteen. Sikahan on likainen kuin mikä ja se pitää tarkoin puhdistaa ja se tapahtuu ”kalttaamalla” eli kaapimalla iho puhtaaksi terävällä puukolla kuumaa vettä apuna käyttäen. Työvaihe on hidas ja tarkkuutta vaativa.
Kalttauksen jälkeen ruho nostetaan jaloista riippumaan ja suolistetaan ottaen samalla talteen sydän, maksa ja ehkä munuaiset. Suolistuksen jälkeen ruho sahataan halki ja sen jälkeen voidaan aloittaa paloittelu käyttäen apuna sahaa, kirvestä ja puukkoakin. Ei ole ihan helppo työvaihe tämäkään. Suolet vietiin ennen vanhaan navetan taakse tunkiolle, missä ketut, korpit ja varikset tekivät selvän niistä muutamassa päivässä. Nykyisin moisesta saisi mojovat sakot ja joutuisi median maalittamaksi.
Kotiteurastus osoittautui sen verran työlääksi ja sotkuiseksi hommaksi, että parin kolmen vuoden päästä luovuimme siitä ja ostimme joulukinkkumme kaupan pakastimesta. Myöntää kuitenkin täytyy, että itseteurastettu kinkku maistui erinomaisen hyvältä.
Heikki Salmela
