Sitten olin neljätoistavuotias. Ruotsista kasvatusvanhemmiltani tuli minulle tasaisin väliajoin kirjeitä. He toivoivat niin kovasti, että tulisin tervehtimään heitä, kun koulu päättyi. Mutta eihän minulla ollut matkarahoja. Samoin oli asia koulunkäyntini suhteen. Paljon painostusta tuli opettajan sekä Sagan ja Paulin taholta, että minun pitäisi suorittaa keskikoulu, koska he olivat edelleen huolissaan selkäni takia. Mutta koulun jatkaminen ei ollut mahdollista. Sehän maksaisi aivan liian paljon.
Kaipuu Ruotsiin voimistui. Kirjoitin sinne kasvatusvanhemmilleni. millainen tilanteeni oli. ja jonkin ajan kuluttua tuli heiltä rahaa, jotta voisin matkustaa Ruotsiin. Lähdin kaupunkiin ja hankin passin.
Pian kaikki paperit olivat kunnossa ja vilkutin hyvästit kotiväelleni. Matkustin naapurin tytön kanssa. Olin viisitoistavuotias, kaverini kolmetoistavuotias. Hän oli menossa tervehtimään äitiään Tukholmassa.
Matka meni hyvin, mutta kun olimme laivalla, me molemmat olimme nukahtaneet joksikin aikaa ja heräsimme siihen, että edessämme seisoi humalainen mies ja sanoi:
”Te nukutte kuin enkelit”.
Kun hän oli mennyt, katselin hermostuneesti, ovatko passini ja rahani tallella. Onneksi olivat. Kun ystäväni äiti tapasi meidät satamassa Tukholmassa, tuntui turvalliselta. Seuraavana päivänä he saattoivat minut junalle, joka oli vievä minut Vimmerbyhyn. Nyt olin yksin ja minua hermostutti, etten vain myöhästyisi junanvaihdossa Linköpingissä. Mutta kaikki meni hyvin.
Kun siten seisoin asemalla, olin niin väsynyt, etten edes jaksanut tervehtiä kasvatusvanhempiani. He kertoivat minulle, että nukuin puolitoista vuorokautta ennen kuin aloin reagoida normaalisti.
Pian taas oli mukana ruotsalaisissa oloissa. Ajatelkaapa kuinka hienoa ja hyvää elämää vietettiin Ruotsissa. Kyllä kaikesta näki, ettei ruotsalaisilla ollut koskaan sotavelkoja maksettavina. Ruotsin kansa ei voi koskaan ymmärtää mitä sota tarkoittaa. Se on koettava itse.
Olin apulaisena koulukeittolassa ja pääsin ripiltä. Rippipappini kehui minua, kun olin ainoa, joka osasi ulkoa pienen katekismuksen.
Sain jonkin ajan kuluttua Ruotsin kansalaisuuden ja pääsin vakinaisesti työelämään. kesällä matkustin Suomeen tervehtimään kotiväkeäni. Olin saanut kaksi sisarusta lisää. Yhteensä isäni sai neljätoista lasta.
Ruotsissa kävin työssä Nikkebyn kartanossa lastenhoitajana. Kartano oli suuri ja vauras. Kartanoon kuului myös marmorilouhimo ja siellä oli työssä tuleva mieheni Ingmar Huldin. Solmimme avioliiton 1962 ja perheeseemme syntyi kolme lasta, kaksi tytärtä ja yksi poika. Vuokrasimme valtiolta oman maatilan, jossa kasvatimme karjaa ja viljelimme perunaa. Perunanviljelystä tosin jouduimme luopumaan, kun alueella oli niin runsas villisikakanta, että ne aiheuttivat paljon vahinkoa. Talvisin Ingmar urakoi metsäkoneiden kanssa. Nyt ovat lapset jo lentäneet pois kotoa.
Ingavar kuoli muutamia vuosia sitten ja olen sen jälkeen löytänyt uuden elämänkumppanin Suomalaisen Jorman, jonka kanssa vietämme nyt seesteisiä vanhuuden päiviä omakotitalossamme Etelä Ruotsissa.
Tällä lapsuuden kertomuksella haluan vakuuttaa, että lapsi voi joutua muuttamaan monta kertaa ilman, että se koituisi hänelle vahingoksi, jos kaikessa voi saada tuntea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi. Silloin ei ahtaus, köyhyys eivätkä tavarat merkitse mitään.
Rakkaudella kaikille lapsilleni ja lastenlapsilleni, Gunnel Huldin.
