Huolimatta siitä, että kotimme oli täynnä lapsia, pistäytyi meillä usein naapureita ja muitakin hetkeksi sisälle juttelemaan, varsinkin pyhäpäivinä. Enimmäkseen käsiteltiin tietysti sitä, mitä kaikki olivat kokeneet sodan aikana. Se ei aina ollut niin sopivaa pienille korville.
Sitten eräänä päivänä saimme vieraita lähimmästä naapurikylästä, Brännbackasta. Sieltä tuli eräs pariskunta puhumaan isäni kanssa. Menin isän ja pariskunnan luokse. He kysyivät varovasti, tahtoisinko tulla joksikin aikaa asumaan heille. Heidän nimensä oli Saga ja Pauli ja heillä oli minua hieman nuorempi poika.
“Sinun ei tarvitse päättää heti, vaan ajattele asiaa”, he sanoivat.
Seuraavana päivänä päätin muuttaa heille, sillä minusta he näyttivät kilteiltä ja asuivat lähellä kotiani. Ajatelkaahan: Sagan ja Paulin luona sain oman huoneen, oman sängyn ja patjan, ja kaikki oli niin kodikasta. Kotona nukkui meitä aina kaksi melkein jokaisessa sängyssä olkipatjoilla ja vällyjen alla. Joskus saimme viedä patjat ulos, kun ne alkoivat litistyä liikaa ja niihin piti vaihtaa olkia.
Aika Sagan ja Paulin luona oli ihana. Saga oli hyvin taitava käsityöihminen. Hänestä tuli minulle myös se äiti, joka minulta puuttui. Hän opetti minulle paljon. Mutta Brännbackassa oli vain poikia, niinpä minusta tuli oikea ”poikatyttö”. kiipeilin puissa, pelasin jalkapalloa ja hyppäsin korkeutta. Niin, kaikkea piti tehdä, että pojat hyväksyivät joukkoonsa.
Minut kirjattiin koulun kolmannelle luokalle. Minua jännitti. Muistan, kuinka vatsassani kutitteli,
Opettaja toivotti minut tervetulleeksi ja näytti minulle, mihin minun piti istua. Meitä istui kaksi samassa pulpetissa. Pulpettikaverini oli Ulla. Ajatelkaa: Juuri se sama hänen adoptioäitinsä ollut niin tiukkana, että minä voisin muuttaa heille. Ullasta ja minusta tuli parhaimmat ystävät koko kouluajaksi. Ulla oli Venäjältä. Hänen vanhempansa olivat luopuneet tyttärestään, jotta venäläiset eivät löytäisi häntä ja veisi häntä sodan jälkeen takaisin Venäjälle.
Opettajamme Karl Lijeström oli hyvin kiltti. Mutta hän oli hyvin tarkka siinä, että oppisimme hyvin tuntemaan runoilijat Runeberg ja Topelius. Tietenkin sillä olihan Runeberg syntynyt Pietarsaaressa, meitä lähimmässä kaupungissa ja Topelius Uudessakaarlepyyssä, viereisessä kaupungissa. Myös opettajamme itse oli Uudestakaarlepyystä. Kouluretkemme suuntautuivat Topeliuksen Kuddnäsiin ja Runebergin mökille. Myös sodasta keskusteltiin usein ja kouluretki Oravaisten taistelukentälle oli pakollinen.
Koulussamme oli myös muistohetki, jossa paljastettiin meidän pikkukylämme kaikkien sodassa kaatuneiden valokuvat. Vihaa tai katkeruutta Neuvostoliittoa kohtaan kuuli hyvin harvoin, vaikka niin monet olivat kaatuneet. Ehkä ei uskallettu ilmaista syvimpiä tuntoja, tai sitten oltiin niin onnellisia, kun oltiin vapaita ja saatiin pitää oma isänmaa. Mutta ”suomalaista sisua” ei saatu nujerretuksi, sillä kaikkia autettiin jälleenrakentamaan maata ja muutamien vuosien kuluttua myös sotavelat Neuvostoliitolle saatiin maksetuksi.
Meidän koulussa oli yksi ainoa suuri huone. Kaikki luokat istuivat yhdessä. Pidin kovasti koulusta. Useimmat aineet olivat minulle helppoja, paitsi historia. Inhosin kaikkia kuninkaita, vuosilukuja ja sotia. Se johtui ehkä siitä, että tulin turvallisesta Ruotsista ja kotona saimme usein kuunnella aikuisten keskusteluja kamalasta sodasta Neuvostoliittoa vastaan.
Tunsin usein itseni hyvin ujoksi luokkatovereiden edessä, kun opettaja aina tahtoi minun lukevan ääneen runoja, koska ääntämiseni oli niin hyvää, puhuinhan ”rikssvenskaa”. Opettajan mielestä se oli valtavan hienoa.
Sodan jälkeen kukoistivat myös kaikki uskonnot. Myös koulussa täytyi opetella psalmeja ja pieni katekismus ulkoa.
