Kesässä parasta on pelimannien soitto. Pelimannit kokoontuvat festareille, katujen nurkille, pihoille ja toreille, he kantavat pelejään mitä kummallisimmissa pussukoissa ja kun alkaa soitattaa, niin he purkavat härvelinsä ja alkavat pelata. Jalka napsaa, palkeet pauhaa, pilli piippaa, jousi viuhuu ja sormet kapsaa.
Enkä minä nyt tarkoita niitä soittajariepuja jotka Siwan ja Tokmannin edessä vetelevät haitariaan ja suorittavat jotain todennäköisyyslaskentaa sävelyhtälöillä. Ja edessä on se kuppi johon voisi roponsa ohikulkija pudottaa. Ihan vaikka säälistä, että kun nyt riepupetteri siinä tuulenkielissä joutuu tuntikaupalla kurttuaan kuristella.
Oikeat pelimannit soittavat soittamisen ilosta, heitä naurattaa jo soittamisen ajatus, saati että he siitä vielä palkkaa tahtoisivat. Voihan siihen viulukopsaan olutrahan vippasta jos siltä tuntuu, mutta ei tässä sen takia soiteta, kunhan itseään viihdytellään ja kesäiltaa kulutellaan.
Nykyisin monet pelimannit ovat kouluttautunutta väkeä, he ovat käyneet musiikkilukiot, instituutit ja akatemiat. Heidän leipätyönsä on musiikki ja he tekevät sitä monella eri saralla, he loikkivat aitojen yli ja laajentavat reviiriään, sillä eihän se kansanmusiikki pelkästään ketään elätä.
Ja onneksi on myös harrastajapelimanneja – heitä jotka jalkautuvat harjoittelemaan kylätalolle keskiviikkoisin ja ottavat työn alle parikin kappaletta iltaa kohden. Voidaanpa kokeilla vähän stemmojakin. Talven mittaan harjoittelu vähän hiipuu, mutta kun kevät saapuu, herää pelimannin aatoksissa muistot kesäisistä festareista ja niin löytyy taas uusi into lähteä treenaamaan. Ja kun niiden aika vihdoin koittaa on aika hyvästellä kotiväki ja lähteä keikalle.
Pelimanni lähtee kotoa vähän niin kuin kollikissa, huonolla omatunnolla mutta uhmakkaasti. Tietää, että rankkaa tulee olemaan, mutta kesällähän sitä jaksaa.
Pelimannille löytyy aina kaveri ja se kaveri on toinen pelimanni. Talvet pidetään yhteyttä naamakirjan välityksellä ja pistetään väliaikatietoja siitä, että minne festareille on ilmoittauduttu ja millaisella porukalla. Ja mitä sottiisia, jenkkoja, polkkia, valsseja, katrilleja ja polskia on tällä kertaa ohjelmistoon harjoiteltu.
Festareilla sitten vihdoin kohdataan, pidetään hauskaa, tehdään uusia tuttavuuksia ja opitaan uusia kappaleita. Iltanuotiolla muistellaan edesmenneitä pelimannipersoonia ja nostetaan heidän muistokseen malja jos toinenkin, että terveisiä vaan sinne soittajan taivaaseen, toivottavasti nyt on komppi kohdallaan.
