Milloin kirjoitit viimeksi kirjeen? Ja vieläpä käsin? Omalla kohdallani siitä on kulunut vuosia.
Nuorena tilanne oli toinen: minulla oli useita kirjekavereita sekä kotimaasta että ulkomailta.
Ala-asteella englanninopettajan kautta tilattiin ulkomaalaisia kirjekavereita, jotain se taisi maksaakin.
Kirjeiden kirjoittamista myös harjoiteltiin koulussa.
Minulle jäi pitkäaikaisimmaksi kirjeenvaihtokumppaniksi englantilainen Amanda, jonka osoitteen sai alun perin ystäväni. Hän väsähti kirjeiden rustaamiseen ja antoi Amandan osoitteen minulle. Kirjoittelimme toisillemme yli kymmenen vuotta. Itse asiassa vielä muutama vuosi sitten olimme Facebook-kavereita, mutta sillä tasolla yhteydenpito ei enää toiminut.
Toinen pitkäaikainen kirjekaverini oli Irene Itävallasta. Hänen koukeroista mustekynällä kirjoitettua käsialaansa jaksoin aina ihmetellä. Irenen kirjeistä mieleeni jäi hänen jatkuva stressinsä latinan kokeista.
Irenestä tuli sittemmin lääkäri ja kirjeenvaihtomme loppui hänen opiskelukiireisiinsä.
Irenen ja Amandan kanssa vaihtelimme valokuvia, pieniä lahjoja ja c-kasetteja, joihin äänitimme mielimusiikkiamme. Kirjeen saaminen oli aina viikon kohokohta ja vastauksen rustaaminen alkoi välittömästi. Aikana kauan ennen internetiä kirjeet toivat tietoa vieraista kulttuureista, koulujärjestelmistä, nuorison elämäntavasta ja perheiden puuhista. Kielitaito karttui kuin huomaamatta.
Vaihto-oppilasvuoteni aikana kirjoitin kirjeitä kilometrikaupalla. Se oli lähes ainoa keino pitää yhteyttä kotiväkeen ja kavereihin, sillä puhelut olivat tuohon aikaan kalliita, eikä muita viestimisvälineitä ollut.
Sitä, kirjoittavatko nykylapset ja –teinit kirjeitä, en osaa sanoa. Toivon, että kirjoittavat.
Kirjeen ei tarvitse olla pitkä, eikä sen oikeinkirjoitusvirheistä rokoteta. Sen riveiltä välittyvät lämpimät ajatukset jo senkin takia, että kirjeen kirjoittaminen ja postittaminen vaativat vaivannäköä ihan toiseen tapaan kuin tekstiviestin tai sähköpostin näpyttely.
Saila Collander
saila.collander@jarviseudunsanomat.fi
