Lapsena aika tuntui loputtomalta. Aamusta iltaan oli ikuisuus, ja päivän aikana ehti tehdä vaikka mitä. Niinä öinä, kun valvoi sairaana tai painajaisten vuoksi, aika tuntui tahmealta ja kellon viisarit pysyivät lähes paikoillaan. Kesää ja joulua sai odottamalla odottaa.
Huomasin hiljattain, että päädyn toistuvasti ajankäytöllisesti haastaviin tilanteisiin. Alle parikymppisenä suoritin kaksoistutkinnon ja sain esikoiseni, silti ehdin vielä odottaa seuraavaa viikonloppua ja lomaa, kesää ja valmistumista elämää. Aika juoksi verkalleen eteenpäin.
Varsinaisesti aika alkoi kadota, kun jäin kotiin toisen lapsemme syntymän jälkeen. Päivät valuivat kuin sadepisarat ikkunaa pitkin, vieri vieressä, välillä päällekkäin, jälkiä jättämättä. Vuodet kuluivat, lapset oppivat kävelemään ja juoksivat leikkeihinsä, uusi vauva täytti sylin ja sydämen. Aamulla keitin kaakaot ja täytin tiskikoneen, tein lounaan ja tyhjensin tiskikoneen, laitoin välipalaa, päivällistä, iltapalaa, jossakin välissä tyhjensin ja täytin myös pyykkikonetta. Joskus ihmettelin, teenkö ikinä mitään, minkä näkisi vielä seuraavanakin päivänä tehdyksi.
Nykyisin tuntuu, että aina on maanantai. Teen kauppalistan ja viikkosuunnitelman. Ja taas on maanantai. Teen kauppalistan ja viikkosuunnitelman. Ja taas… Aika ei juokse, se kiitää pikakelauksella ja yritän roikkua mukana parhaani mukaan.
Ajan kulumisen huomaa paitsi omasta peilikuvasta (sitä ei kyllä tule juuri katseltua, ja sen ehkä huomaa), myös siitä, että lapset ovat isoja (11-vuotias kasvaa juuri ohitseni). Perheessä eletään sitä vaihetta, että on murrosiän kriisiä ja uhmaikäinen, hammaslääkäriajat, vanhempainvartit, kerhot ja kaverisynttärit. Teen töitä kodin ohessa, ja joskus toisin päin. Nämä ovat todellakin niitä ruuhkavuosia. Hyvä puoli tässä on se, ettei koskaan pääse pitkästymään.
Joskus sitä huomaa haaveilevansa eläkepäivistä, tyhjästä talosta. Että ehtisi joskus ajatella omat ajatuksensa rauhassa kerralla loppuun saakka. Äitini puhuu joskus siitä, kuinka onnellisinta aikaa elämässä on ollut se, kun lapset olivat pieniä ja kotona kaikki, siinä housunlahkeessa kiinni; rakkautta ja iloa, työtä ja huolia sopivassa suhteessa. Sitä minäkin elän todeksi, päivittäin.
Jokainen meistä haluaa tuntea olevansa tärkeä ja tarpeellinen edes jollekin. Se tekee elämästä mielekästä. Aika tulee käytettyä hyvin ja oikein kun siitä hyötyy joku muukin.
