Heinäkuussa maaseudun luonnon moninaisuutta kohtaa ihme uhka. Lähes kaikkien pikkuteiden pientareet niitetään juuri, kun kukinta on kauneimmillaan. Miksi juuri tähän ajankohtaan? Joskus, kun kylillä vielä viljeltiin viljaa, eikä siementen puhtaudesta tiedetty riittävästi, ymmärsin sen, että rikkaruohojen leviämisen välttämiseksi piti pientareet niittää. Nyt viljellään lähinnä nurmea, joko luomua tai tavallista. Niinpä tuntuu käsittämättömältä, että teiden pientareet pitää niittää, tienvarsilta ja pelloiltakin, vaikka niitosta ei rehuksi korjatakaan. Pajujen torjunnalla niittoa voidaan myös perustella. Minä olen torjunut mökkitieltä pajut jo useita vuosia raivaamalla edellisvuoden vesat keväällä, kun niihin tulee lehtiä. Hyvin ovat pysyneet kurissa ja talventörröttäjiä on pikkulinnuille pitkä matkat. Kun tienvarsien kukat – virnat, niittynätkelmät, huopa- ja muut ohdakkeet – saavat rauhassa kasvaa, riittäisi siemeniä talvehtimaan jääville linnuillekin. Voitaisiinpa sillä tavalla helpottaa jopa peltopyyn paluuta pohjalais-, keskisuomalais- ja savolaispelloillekin. Ehdotukseni siis on, että tienvarret niitetään keväisin. Sillä tavalla pajunvesat pysyvät matalina ja kun ruohokasvit ovat pitkiä syksyllä, ei tarvitse auraajia varten välttämättä edes aurausviittoja laittaa.
