Pisa-tutkimusten taas häämöttäessä lähitulevaisuudessa on helppo panna merkille, etteivät suomalaiset enää lue kirjoja. Kaunokirjallisuuden myyntiluvut ovat Suomen kustannusyhdistyksen tilastojen mukaan laskeneet tasaisesti vuodesta toiseen. Maailmalla luvut ovat samankaltaisia. Finlandia-menestyjien ja muutaman tunnetuimman kirjailijan uusimmat teokset vielä menevät kaupaksi, mutta E.L. Jamesia lukuun ottamatta kovin monen esikoiskirjailijan eivät. Lastenkirjojen myynti jopa kasvoi viime vuonna, mikä on ilahduttavaa, sillä jos lukemaan ei ala nuorena, kirjaan on varmaan vaikea tarttua myöhemmin. Itse opin arvostamaan kirjoitetun suomen kielen rikkautta lapsena Aku Ankan parissa, kuten myös useimmat ikätoverini. Helppolukuinen sarjakuva oli luonteva portti kokonaisiin kirjoihin. En tiedä mitä nykylapset Akkarista tuumaavat, mutta lehden levikki ainakin on laskenut rajusti huippuvuosista. Maailmanlaajuisesti mitattuna suomalainen lukutaito on yhä hyvä, mutta trendi on laskeva. Pisa-tutkimuksissa suomalaiset ysiluokkalaiset olivat vuonna 2000 maailman ykkösiä, mutta vuonna 2012 enää kuudensia – vaikkakin yhä Euroopan maista parhaita. Lisäksi lukutaito heikkenee iän myötä. Lukemisen vähentymisen ja lukutaidon heikkenemisen välille on helppo piirrellä kausaliteettia. Lukutaidon heikkenemisen syyksi on ehdoteltu muun muassa sosiaalista mediaa ja sitä ennen nettiä itseään, joissa molemmissa tieto liikkuu aivan eri tahdissa kuin kirjan sivuilla. Keskittymishäiriöisen näköisistä uutisjutuista ja statuspäivityksistä tarttuu vähitellen keskittymishäiriö lukijaankin. Omakaan keskittymiskykyni ei enää tunnu aina riittävän useamman kuin 140 merkin lukemiseen, vaan katse harhailee levottomasti riviltä toiselle etsien sitä koon 30 lihavoitua valkoista Impact-fonttia, jota nykyään käytetään informaation välittämiseen. Lukemisen vähentyminen vaikuttaa tietysti paitsi luetun ymmärtämiseen myös kirjoitustaitoon. Tästä päästään asiaan, joka kaikkein lähimmältä liippaa kesätoimittajaa: kirjoitustaidon katoamisesta voi seurata se, että työkseenkään kirjoittavat eivät enää hallitse perusasioita. Uutisjutun kirjoittajan ei nykyään enää välttämättä tarvitse osata yhdyssanoja tai – tiedon välittämisen kannalta tärkeämpänä huomiona — jäsennellä ymmärrettäviä kokonaisuuksia. Tavallaan somekielen kekseliäs tiiviys on myös rikkaus, mutta ei kaikki kirjallinen ilmaisu voi olla twiitin mittaista. Kun lukijat eivät halua lukea hitaampaa materiaalia eivätkä kirjoittajat halua tuottaa sellaista, ilmaisu kuitenkin tiivistyy tiivistymistään. Kohta varmaan lehtijuttu kirkkovaltuuston kokouksestakin mahtuu kokonaisuudessaan 140 merkkiin ja kuvituksena on toimittajan selfie kappalaisen kissan kanssa.
