Esikoiseni on parhaillaan rippileirillä. Toivottavasti hänellä menee paremmin kuin minulla aikanaan. Ehkä hän saa sieltä hieman erilaisempaa kokemusta ja vähemmän hapanta makua kuin minä. Rippileirini ajoittui juhannuksen molemmin puolin 80-luvun alussa. Oli kylmää, harmaata ja uimisesta saattoi vain haaveilla. Aurinko pilkahteli harvoin. Kuri oli kova. Iloisempi ilmapiiri oli lähinnä vapaa-aikana tai illalla huonekavereiden kesken. Oppituntien keskusteluissa kannatti olla hiljaa tai myötäillä pastorin, lehtorin, nuorisotyönohjaajan tai isosen johdantoa, jos tuntui, että oma näkemys kovin poikkeaa kiveen hakatusta. Leirillä annettiin myös sukupuolivalistusta synnin näkökulmasta. Herkässä iässä oleva viisitoistavuotias jos toinenkin oli hieman ymmällään. En ollut yksin ajatuksineni, että ihmisarvoni on vähäisempi kuin uskoviksi itseään julistavilla. Viimeisenä iltana meille näytettiin filmi. Porukka odotti jo seuraavan päivän koetta, konfirmaatioharjoitusta ja kotimatkaa. Pastori kyseli, että nukuttaako. No ei. Kohta oltiinkin ”iltakävelyllä” ryteikössä harppomassa. Joltakulta oli jäänyt vesakointi kesken, huomattiin. Yöllä pamahti. 56 leiriläisestä yli 30 sairastui vatsatautiin. Vessakäynnit jatkuivat seuraavana aamuna, kirjallisen kokeen aikaan. Isosilla oli kiire käydä varmistamassa, etteivät kokelaat puhu keskenään vessareissuilla. Epidemian syyksi epäiltiin suklaakeittoa. Itse en sitä syönyt, mutta sairastuin. Mitään perustavanlaatuisia keskusteluja asiasta ei käyty. Nykypäivänä asiasta kerrottaisiin heti vanhemmille. Konfirmaation muistikuvia ovat kuumuus, ylipitkä saarna ja loputon ehtoolliselle menevien virta. Rippikirkkooni mahtuu 800 ihmistä, ja täyttä oli. En tykännyt siitä, että konfirmaatiopäivänä täytyi sonnustautua mekkoon. Sain 54 ruusua, joiden hankkimista pidin rahan tuhlauksena. Lahjojakin sain, vaikken niitä halunnutkaan. Rippikuvaankaan en olisi halunnut mennä. Leppoisissa juhlissani tarjottiin ainakin täytekakkua, kuivakakkua, keksejä sekä mummon tekemiä karjalanpiirakoita kahvin ja mehujen kera. Mitään panikointia juhlajärjestelyissä ei ollut. Isä ei rakentanut uutta autotallia, elintasosiipeä tai terassia eikä äiti uusinut seinäpintoja maalilla tai tapetilla leipomisen lomassa rippijuhlan takia. Jälkikäteen pidin koko rippileirikokemusta Taivaan Isän juonena, jolla koeteltiin henkistä kanttiani. Sen verran omissa ja esikoiseni rippijuhlissa on yhteistä, että juhlakalu ja suurin osa vieraista siirtyy juhlapaikalta pääsarjan pesisotteluun. Toivon myös, että tulevissa juhlissa sukulaiset ja ystävät pääsevät yhtä välittömään tunnelmaan kuin omissa juhlissani. Edelleenkään en mekoista tai hameista perusta, mutta lupaan sonnustautua sunnuntaina hameeseen – edes tämän yhden kerran tänä vuonna.
