Muistan Vimpelin Vedon jo 1960-luvun alkupuolelta. Kävin pikkunassikasta saakka katsomassa kaikki Haminan Palloilijoiden kotiottelut. Vimpeli veti aina paljon väkeä Vallikentälle ja itse asiassa HP:n yleisöennätyskin 5 200 on kesän 1968 40-vuotisjuhlaottelusta Vetoa vastaan. Samoissa juhlissa vihittiin Suomen ensimmäinen pesäpalloilijapatsas ja myöhemmin sellainen tuli Vimpeliinkin. Veto oli aina arvostettu vastustaja ympyräkaupungissa. Muistan kun Haminan kaikkien aikojen paras pelaaja ja ainoana (?) pesäpalloilijana nimikkokadunkin saanut Kari Lindberg sanoi minulle haastattelussa, että vierasvoitto Vimpelistä oli 60-luvulla kovin mahdollinen saavutus. Mestaruudenhan “Limppu” sai vasta 1974. Saarikentän katsomossa on mukava tunnistaa Vedon legendaarisia pelaajia. Mikko Peltola istui yhdessä finaalissa lähes vieressäni ja Tuomo Vihriälä pysähtyi rupattelemaan edessäni istuneen tutun kanssa. Seuraavalla kerran paiskaan kättä vanhojen mestarien kanssa. Ajoin kolmena perättäisenä finaalilauantaina Kuopiosta Vimpeliin. Koko päivä meni reissussa, mutta yhtään ei kaduta. Toissa lauantaina minulla oli mukana entinen koripallon SM-sarjapelaaja, joka ei ollut aikaisemmin nähnyt kentän reunalta yhtään pesisottelua. Miehestä tuli kertaheitolla Veto-fani ja pesäpallon ystävä. Vaikka minulla taitaakin olla oranssimusta sydän, siinä on tilaa myös Vedolle. Vimpelin mestaruus viiden vuoden hopeaputken jälkeen lämmitti todella. Saarikentän tunnelma oli huikeimpia, mitä olen kymmenien vuosien aikana eri lajien urheilukatsomoissa kokenut. Vedon kulta antaa menestymisen mallia koko maaseutumaiselle elämänmuodolle. Vedon upea kentälletulomarssi Vanhat toverit ja puoliajalla soivat rautalankabiisit ovat vastaisku palloilukulttuurille, jossa katsojien korvat puudutetaan rapilla ja hevirytkeellä. Laittakaa ensi syksynä sinivalkoiset ilmapallot viitoittamaan tietä jo Kyyjärveltä, Vetelistä ja Lapualta saakka. Minä voin ripustaa yhden palloparin Viitasaarentien risteykseen Siilinjärvellä.
