Joskus on pakko opetella uusia asioita. Tänä aamunakin opettelin, kun käännyin tutusta risteyksestä eri suuntaan kuin yleensä ja sain näin vältettyä Ventilän risteyksen aamuruuhkan. Nyt kun vaan muistaisin tehdä saman peliliikkeen huomennakin, sillä uudet asiat kannattaa heti opetella niin hyvin, että niistä tulee jokapäiväisiä rutiineja ja liike alkaa lähteä ikään kuin selkäytimestä.
Sanotaan, että vanha koira ei opi uusia asioita. Olen nyt kokeillut väitteen paikkansapitävyyttä keski-ikäiseen kissaan ja tulokset ovat olleet masentavia – ei opi. Tai, oppii se, jos huutaa tarpeeksi. Ja eihän se ole mikään oikea koulutusmetodi, että huudetaan pää punaisena viattomalle luontokappaleelle, joka sitten korvat luimussa panikoi itsensä pöydän alle lymyilemään ja pälyilee sieltä sitten isäntäänsä kuin piru tinakannusta.
Olen myös oppinut ukulelella pari sointua lisää, mutta harmikseni unohtanut ne kolme aiemmin oppimaani, eli tulos ukulelensoittouralla 2-3, miinuksen puolella mennään. Kesällä osasin vielä säestää Juicen Viidestoista yön, mutta nyt pitää keksiä jotain muuta.
Ja nyt kun päästiin lempiaiheeseeni, eli musiikkiin. Oletteko huomanneet, että vaikka mikä kysymys juolahtaa mieleen, niin vastaus löytyy Pauli Hanhiniemen sanoituksista? Amerikkalaiset käyttää tätä samaa metodia kuulemma Kummisetä-elokuvien kanssa, mutta minulle ainakin nuo pätkät ovat vähän outoja, siispä käytän mieluummin tätä kotoisampaa versiota.
Eli heti kun aamulla herään, juolahtaa mieleeni kysymys, että mikäpä päivä tänään mahtaa olla?
Pauli vastaa:
– Aamu on lauantai, jos saan makkarasta ennustaa.
Eikä kannata mennä vetelemään verhojakaan syrjään vaan kysyy säästä suoraan Paulilta, vastaus kuuluu:
– Ukkosta ilmassa, odotimme sadetta, toi ilta ilman viilenneen…
Päivän tärkeimpään kysymykseen, mitä on ruokana, Pauli vastaa:
– Jätkänmakkaraa ja piimää, kiljua ja pontikkaa, joo; sikin sokin veetään hapanta ja makeaa!
No, näitähän voisi keksiä vaikka kuinka paljon ja varmasti Juicenkin tuotannosta voisi kehitellä vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Aineistoa ainakin löytyy riittämiin.
Nyt kun tätä kirjoitan, on vielä muutama päivä Itsenäisyyspäivään. Meillä sitä perinteisesti on juhlittu hyvän ruuan merkeissä ja illalla tietenkin tuijotetaan linnan juhlia. Joka vuosi jaksetaan yllättyä mitä oudoimmista tanttuvalinnoista ja kummallisista trendeistä.
Tuntematon sotilas tietenkin katsotaan ja illalla, kun kaikki velvollisuudet ja presidentin kättelyt ovat ohi, laitetaan vielä näkymään perheellemme se kaikkein rakkain ja isänmaallisin elokuva, eli Koirankynnen leikkaaja. Siinäkin kerrotaan sodasta, mutta paljon enempi siitä kumpuaa usko ihmisen hyvyyteen ja auttamishaluun. Yhdessä täällä kumminkin yritetään elellä, eikä kaveria jätetä. Ikinä.
Nyt voisikin Yle opetella uuden asian, eli vaihtaa Tuntemattoman tilalle tuon Koirankynnen leikkaajan. Vai rohkenenko tässä nyt lähteä näin voimakkaasti näin isoa mediataloa ohjailemaan?
Tämä kolumni julkaistiin Järviseudun Sanomissa keskiviikkona 7.12.2016.
