Vuoden päästä näihin aikoihin itsenäinen Suomi on yli satavuotias. Tulevaa juhlavuotta on jo etukäteen rummutettu monessa tuutissa.
Syytä tietysti onkin, sillä satavuotisjuhlat ovat iso asia. Erilaisia tapahtumia ja virallisia juhlatuotteita on pilvin pimein. Järviseudullakin juhlistetaan itsenäisen tasavaltamme pyöreitä vuosia monin eri tavoin.
Täydellisessä maailmassa itsenäisyys tarkoittaisi myös yhtenäisyyttä. Satavuotias Suomi on jakautunut kuppikuntiin, ja omissa kuplissaan kököttävien ryhmittymien ideologiset vallihaudat ovat syvempiä kuin vuosiin. Lähimmäisenrakkaus on kaunis ajatus, mutta tämän päivän Suomessa se ei toteudu kuin sellaisten kohdalla, jotka jakavat samat mielipiteet.
Tutkija Veijo Hietala on todennut, että elämme jälkiromanttisella aikakaudella. Tällä tarkoitetaan tunneperäisten kokemusten korostumista. Viihdettä tutkineen Hietalan ajatuksia voi soveltaa myös julkiseen keskusteluun, sillä ikävän usein asioihin suhtaudutaan tunteet edellä. Mitä ihmettä on tapahtunut järjelle ja harkinnalle?
Eikö olisikin hienoa, jos ensi vuonna juhlittaisiin itsenäisyyden ohella myös yhtenäisyyttä?
Voisimme opetella sietämään sitä, ettei asioista tarvitse aina olla samaa mieltä. Asiallinen keskustelu mielipide-eroista on erinomainen tapa oppia itsestä ja muista, sillä hyvin harvoin asiat ovat niin mustavalkoisia, että ne ratkeavat juupas-eipäs-väännöllä.
Erilaisuus ja sen mukanaan tuomat mielipiteet ovat rikkaus. Maamme monenlaiset asukkaat ovat Suomen itsenäisyyden kovaa ydintä, vaikka suurin osa heistä olisikin sinun mielestäsi väärässä.
